"Hän olisi voinut tehdä", — vastasi toinen — "ainakin hän opetti minut näkemään ja ymmärtämään parempia asioita. Oma vikani on kaikki, deteriora sequi." [Huonompien seuraaminen.]
"Te näytätte kovin hyvältä", sanoi poika.
"En ole sellainen miltä näytän, paha kyllä!" vastasi ratsusotilas. Ja todellakin näytti siltä, että Dick parka oli sanonut totuuden; sillä juuri sinä iltana, illallisen aikana yhteisessä ruokasalissa, jossa ratsuväki aterioitsi ja kulutti suurimman osan päiviään pelaamalla arpapeliä, polttamalla tupakkaa ja laulaa hoilottamalla ja kiroilemalla Castlewoodin oluen ääressä, löysi Harry Esmond oppineen Dickin murheellisessa juopumuksen tilassa. Hän sammalsi nikottaen suustaan saarnan; ja hänen nauravat, toverinsa pyysivät häntä laulamaan hymnin, jolloin Dick vannoi, että hän lävistäisi sen lurjuksen, joka solvasi hänen uskontoaan, ja lähti hakemaan miekkaansa, joka riippui seinällä ja kaatui miekkansa alle sanoen Harrylle, joka juoksi häntä auttamaan: "Ohoo, pieni katolilainen, kunpa Joseph Addison olisi täällä!"
Vaikka kuninkaan henkivartioston ratsuväki oli pelkästään herrasmiehiä, näyttivät toiset herrat Harry Esmondin mielestä tietämättömiltä ja raaoilta tomppeleilta hyväluontoisen, oppineen korpraali Steelen ja kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin rinnalla, jotka olivat aina ystävällisiä pojalle. He viipyivät muutamia viikkoja tai kuukausia majoitettuina Castlewoodiin, ja heiltä Harry sai tietää aika ajoittain kuinka ladyä Hextonin linnassa kohdeltiin sekä yksityiskohtia hänen vankina olostaan. Tunnettua on, että kuningas Wilhelm oli taipuisa kohtelemaan hyvin lempeästi ylimystöä, joka pysyi uskollisena vanhan kuninkaan asialle, eikä kukaan vallananastaja — siksi hänen vihamiehensä sanoivat häntä (vaikka nyt mielestäni hänellä oli oikeus kruunuun) — ole aiheuttanut vähemmän verenvuotoa. Vaarattomammille naispuolisille salaliittolaisille hän asetti vakoilijoita ja telkesi tyrmään toiset. Lady Castlewoodilla oli parhaat huoneet Hextonin linnassa, ja vanginvartijan piha kävelytilana; ja vaikka hän yhtä mittaa halusi päästä ulos mestattavaksi kuten Skotlannin Maria kuningatar, ei kukaan koskaan ajatellut katkaista hänen vanhaa maalattua päätään ruumiista eikä tehdä hänelle muuta kuin pitää hänet taatusti lukkojen takana.
Ja tapahtui, että lady tapasi nyt onnettomuudessaan muutamia ystäviä, joita hän menestyksensä päivinä oli pitänyt pahimpina vihamiehinään. Eversti Francis Esmond varakreivin ja varakreivittären serkku, joka oli nainut Winchesterin tuomiorovastin tyttären, ja kuningas Jaakon maasta poistumisen jälkeen oli asunut Hextonin kaupungin läheisyydessä, tuli, saatuaan tiedon sukulaisensa onnettomuudesta, katsomaan rouva varakreivitärtä vankeuteen, tarjoten setänsä tyttärelle kaikenlaisia ystävällisiä palveluksia, jotka olivat hänen vallassaan. Ja hän toi vaimonsa ja pienen tyttärensä vankia katsomaan; lasta, joka oli erinomaisen kaunis ja jolla oli paljon miellyttäviä tapoja, vanha varakreivitär alkoi suuresti rakastaa, vaikka varakreivittären ja lapsen äidin välillä tuskin oli enemmän rakkautta kuin ennenkään. On muutamia loukkauksia, joita eivät naiset anna milloinkaan toisilleen anteeksi; ja Madame Francis Esmond oli naidessaan varakreivittären serkun tehnyt tuollaisen korvaamattoman vääryyden lady Castlewoodia kohtaan. Mutta koska tämä nyt oli nöyryytetty ja onneton, saattoi Madame Francis myöntää aselevon vihalleen ja saattoi, ainakin jonkun aikaa, olla hyvä miehensä hylkäämälle rakastajattarelle. Niinpä sallittiin pikku Beatrixin, Madamen tyttären, usein käydä vierailulla vangitun varakreivittären luona, joka, mitä lapseen ja tämän isään tulee, lievensi vihaansa tuota Castlewood-suvun haaraa kohtaan. Ja kun eversti Esmondin kirjeet tulivat päivän valoon, kuten on mainittu, ja kun hänen käytöksensä tuli kuninkaan neuvoston tietoon, pääsi eversti parempiin suhteisiin vallitsevaan hallitukseen kuin hän oli milloinkaan ollut; kaikki epäilykset hänen uskollisuuteensa nähden pyyhittiin kokonaan pois ja siten hän kykeni paremmin hyödyttämään sukulaistaan kuin muuten olisi voinut.
Ja nyt sattui tapaus, jonka avulla tämä lady sai vapautensa ja Castlewoodin linna uuden omistajan ja isätön pieni Harry Esmond uuden ja mitä lempeimmän suojelijan ja ystävän. Olipa se salaisuus mikä tahansa, joka Harryn piti saada kuulla mylordilta, niin hän ei sitä saanut häneltä tietää; sillä se ilta, jona isä Holt saapui ja vei mylordin pois mukanaan, oli viimeinen, jolloin Harry näki holhoojansa. Mitä varakreiville tapahtui voidaan tässä lyhyesti kertoa. Haettuaan hevosensa lepopaikastaan ratsastivat varakreivi ja isä Holt yhdessä Chalterisiin, jossa heillä oli joksikin ajaksi suojaa erään kaupungissa asuvan isän rippilapsen luona; mutta koska heitä haettiin kiivaasti ja koska palkkio jommankumman löytämisestä oli melkoinen, katsottiin viisaaksi, että he eroaisivat, ja pappi lähti toisiin piilopaikkoihin, jotka olivat hänen tiedossaan, kun taas varakreivi matkasi Bristolin kautta Irlantiin, jossa Jaakko-kuninkaalla oli hovi ja sotajoukko. Varakreivi oli vain pienenä lisänä siihen — hänhän ei tuonut muuta kuin miekkansa ja muutamia taskussaan olevia kolikoita — mutta kuningas otti hänet vastaan lempeästi ja huomaavaisesti, hänen köyhyydestään huolimatta, vahvisti hänen uuden markiisin arvonsa, antoi hänelle rykmentin komennettavaksi ja lupasi lisäylennystä. Mutta eivät arvonimet eivätkä ylennykset nyt enää hyödyttäneet häntä. Mylord haavoittui Boynen kohtalokkaassa taistelussa, jolta taistelukentältä paettuaan (paljon myöhemmin kuin hänen herransa oli hänelle antanut siihen esimerkin) hän makasi jonkun aikaa piilossa rämeisessä maaseutupaikassa Trimin kaupungin läheisyydessä, ja riutui ja kuoli pikemminkin suoseuduissa saamansa katarrin ja kuumeen tähden kuin vihollisen miekasta. Kepeät olkoot mullat Thomas Castlewoodin haudalla! Sen, joka tämän kirjoittaa, on ajateltava häntä rakkaudella, vaikka tämä herra teki hänelle kaksi onnetonta vääryyttä: toisen näistä hän olisi varmaankin hyvittänyt, jos hänelle olisi elämää annettu, mutta toinen oli yläpuolella hänen hyvitysvaltansa, vaikka onkin toivottavaa, että suurempi synninpäästäjä kuin pappi on kreivin siitä vapauttanut. Hän sai myös jonkinlaisen synninpäästön lohdutuksen, sillä eräs Trimin pappi kirjoitti kirjeen varakreivittärelle ilmoittaen hänelle onnettomuudesta.
Mutta niihin aikoihin kirjeet kulkivat hitaasti, ja pappimme kirje viipyi kaksi kuukautta tai enemmänkin matkallaan Irlannista Englantiin; ja kun se sinne saapui, ei se tavannut kreivitärtä omasta kodistaan — hän oli kuninkaan kartanossa Hexton-linnassa kirjeen saapuessa Castlewoodiin, — mutta siitä huolimatta sen aukaisi siellä päällysmiehenä toimiva upseeri.
Harry Esmond muistaa hyvin tämän kirjeen saapumisen; Lockwood toi sen sisälle kapteeni Westburyn ja luutnantti Trantin ollessa tasangolla pelaamassa pallopeliä ja nuoren Esmondin katsellessa heidän urheiluaan tai lukiessa kirjaansa lehtimajassa.
"Tässä on uutisia Frank Esmondille", sanoi kapteeni Westbury. "Henry, oletko koskaan nähnyt eversti Esmondia?" Ja kapteeni Westbury katsoi hyvin tutkivasti poikaan puhuessaan.
Henry sanoi nähneensä hänet vain kerran tämän ollessa Hextonissa siellä pidetyissä tanssiaisissa.