VII luku.

MINUT JÄTETÄÄN ORPONA CASTLEWOODIIN, MUTTA SAAN SIELLÄ MITÄ LEMPEIMPIÄ SUOJELIJOITA.

Ajan, jonka sotamiehet oleskelivat Castlewoodissa, oli kelpo oppinut Dick yksinäisen, pienen orpopojan Harry Esmondin ainainen toveri; he lukivat yhdessä ja pelasivat pallopeliä yhdessä, ja kun toiset ratsusotilaat tai heidän upseerinsa, jotka olivat maljainsa ääressä karkeapuheisia (niinkuin senaikuinen tapa, oli, sillä eivät miehet eivätkä naisetkaan silloin seuloneet sanojaan) keskustelivat sopimattomasti rakkausasioistaan ja teikaroimisistaan lapsen kuullen, lopetti Dick, joka näytti naurattavan koko komppaniaa, heidän leikinlaskunsa mahtilauseilla maxima debetur pueri reverentia[poikaa on kohdeltava mitä kunnioittavimmin], tarjoutui kerran laahaamaan ulos toisen ratsusotilaan, jota sanottiin Hylky-Tuomoksi, koska tämä tahtoi tehdä Harry Esmondille ruokottoman kysymyksen.

Huomatessaan lapsen muka ikäisiään tunteellisemmaksi ja hänen viisautensa suureksi ja kiitettäväksi, Dick uskoi Henrylle salaisuutena, että hän rakasti erään viinikauppiaan tytärtä, joka asui lähellä tullipihaa Westminsterissä ja jota Dick mainitsi Sacharissan nimellä useissa kirjoittamissaan runoissa ja jota ilman hän ei sanonut voivansa elää. Hän vakuutti tätä tuhannen kertaa päivässä, vaikka Henry hymyili nähdessään, että tuolla rakkauden riuduttamalla sulholla oli yhtä hyvä terveys ja ruokahalu kuin rykmentin kaikkein eheäsydämisimmälläkin ratsusotilaalla; ja hän vannotti Harrya myös pitämään salaisuuden, jonka valan poika juhlallisesti pitikin, kunnes huomasi, että kaikki upseerit ja sotamiehet myöskin olivat Dickin uskottuja ja saivat nauttia hänen runoistaan. Ja täytyykin myöntää, että kun Dick huokaili Lontoossa olevaa Sacharissaansa, oli hänellä lohdutusta maaseudullakin; sillä Castlewoodin kylästä tuli tytönletukka, joka aina pesi hänen vaatteensa ja itki lohduttomasti kuullessaan hänen lähteneen pois — ja Dick lähti maksamatta edes tytön laskua; sen suorittamisen Harry Esmond otti asiakseen antaen tytölle hopearahan, jonka oppinut Dick oli antanut Harrylle hänestä erotessaan syleillen häntä useita kertoja ja rukoillen hänelle menestystä, kun Castlewoodin varusväki määrättiin muualle. Oppinut Dick sanoi, ettei hän milloinkaan unohtaisi nuorta ystäväänsä eikä hän unohtanutkaan; ja Henry oli surullinen, kun ystävälliset sotamiehet jättivät Castlewoodin ja katseli huolehtien kohti tulevaisuutta (sillä huolet ja yksinäisyys olivat tehneet hänet ikäisiänsä vakavammaksi), kohtaloon, joka häntä odotti, kun linnan uusi lordi ja lady tulivat sinne asumaan. Hän oli nyt elänyt yli kaksitoistavuotiaaksi, eikä hänellä ollut vielä koskaan ollut ystävää, lukuunottamatta tätä rajua ratsumiestä ja isä Holtia; ja hänellä oli herkkä ja rakastava sydän, heikkouteen asti hellä, joka olisi mielellään kiintynyt johonkin eikä näyttänyt tulevan levolliseksi, ennenkuin oli löytänyt ystävän, joka otti sen huostaansa.

Vaisto johti Henry Esmondin ihailemaan ja rakastamaan tuota suloista olentoa, jonka kauneuden ja hyvyyden ihana näky oli niin häntä liikuttanut, kun hän näki tämän ensi kertaa; se kasvoi pian hartaaksi kiintymykseksi ja kiitollisuuden tunteeksi, joka täytti kokonaan pojan nuoren sydämen. Henry oli tähän asti, isä Holtia lukuunottamatta, kokenut vain vähän hyvyyttä, josta olisi tarvinnut olla kiitollinen. O Dea certe, ajatteli poika, muistaen nuo rivit Aeneaksesta, jota isä Holt oli hänelle opettanut. Pojan mielestä jokaisessa tämän ihanan olennon ilmeessä ja liikkeessä oli enkelimäistä lempeyttä ja suloista myötätuntoa — yhtä suloiselta hän näytti levätessään kuin liikkeessä ollessaankin; hänen äänensä sointu, vaikka hän lausui mitä vähäpätöisimpiä sanoja, antoi Harrylle iloa, joka oli melkein tuskan tapaista. Ei voi sanoa rakkaudeksi sitä, mitä kaksitoistavuotias poikanen, palkollista tuskin parempi, tunsi ylhäistä naista kohtaan, joka oli hänen emäntänsä; se oli palvontaa. Saada katse häneltä, saada toimitettavakseen hänen asiansa ja juosta sille, ennenkuin lady vielä oli sen lausunut — katsella, seurata, ihailla häntä — se tuli nyt pojan elämäntehtäväksi. Kuten on tavallista, hänen epäjumalallaan oli omat epäjumalansa, eikä tämä koskaan ajatellut tai aavistanut kääpiömäisen ihailijansa ihailua.

Kreivittärellä puolestaan oli kolme epäjumalaa: ensimmäisenä ja ylimmäisenä, Juppiterinä ja yksinvaltiaana, hänen herransa, Harryn isäntä, Castlewoodin hyvä varakreivi. Kaikki tämän toivomukset olivat ladylle lakeja. Jos varakreivillä oli päänsärky, oli varakreivitär sairas, jos varakreivi oli tyytymätön, vapisi varakreivitär. Jos varakreivi laski leikkiä, nauroi varakreivitär ja oli ihastuksissaan. Jos varakreivi meni metsästämään, oli kreivitär aina akkunassa nähdäkseen tämän ratsastavan pois; hänen pieni poikansa ilakoi silloin äitinsä käsivarrella; tai varakreivitär odotti hänen palaamistaan. Hän laittoi varakreiville ruokia päivälliseksi, mausti hänen viininsä ja valmisti juoman hänen maljaansa aamiaiseksi; hän piti talon hiljaisena varakreivin nukkuessa tuolissaan ja odotti katsetta, kun hän heräsi. Varakreivi ei itsekään ollut vähän ylpeä kauneudestaan, mutta varakreivitär ihaili sitä. Varakreivitär riippui hänen käsivarressaan, kun hän käveli pengermällä ja hänen kaksi, pientä kättään oli puserrettuna varakreivin suuren käden ympärille. Varakreivittären silmät eivät milloinkaan väsyneet katselemasta miehensä kasvoja ja ihmettelemästä niiden täydellisyyttä. Ladyn pieni poika oli isänsä poika, hänellä oli isänsä ulkonäkö ja kihara, ruskea tukka. Ladyn tytär Beatrix oli isänsä tytär, ja hänellä oli tämän silmät — oliko maailmassa koskaan ollut niin kaunista silmäparia? Koko talo oli järjestetty siten, että se tuottaisi kreiville mukavuutta ja huvia. Varakreivitär piti siitä, että ympäristöllä asuva alempi aatelisto tuli kunniatervehdykselle varakreivin luo, välittämättä milloinkaan omasta osuudestaan ihmisten suosiosta. Niiden, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä varakreivittären kanssa, tuli ihailla hänen miestään. Välittämättä puvustaan varakreivitär kulutti pukunsa ryysyiseksi vain siksi, että hänen miehensä siitä kerran piti; ja jos tämä toi hänelle rintaneulan tai nauhakoristeen, hän piti niitä parempana puvustonsa kaikkein arvokkaimpia esineitä.

Varakreivi meni Lontooseen joka vuosi kuudeksi viikoksi, ja koska hänen perheensä oli liian köyhä esiintyäkseen hovissa arvokkaasti, meni hän yksinään. Varakreivittären kasvot eivät ilmaisseet surua, ennenkuin hänen miehensä oli kadonnut näkyvistä; ja mikä ilo hänen palatessaan! Mitä valmistuksia tehtiinkään hänen paluunsa edellä! Tuo rakastava olento piti hänen nojatuoliaan takan ääressä — hän huvitteli asettumalla siihen ja katselemalla sitä. Kukaan ei istunut varakreivin paikalla pöydässä hänen poissaollessaan, mutta hänen hopeinen juomamaljansa oli yhä paikoillaan kuten varakreivin saapuvilla ollessakin.

Kaunista oli nähdä varakreivin poissaolon aikana tai niinä useina aamuina, jolloin uni tai päänsärky pitivät häntä vuoteessa, tämän ihanan nuoren Castlewoodin ladyn, pieni tyttärensä polvellaan ja hänen palvelijansa kokoontuneina hänen ympärilleen, lukevan Englannin kirkon aamurukousta. Esmond muistaa alati hänen ulkonäkönsä ja puheensa, kun hän nöyrästi polvistui pyhän kirjan eteen auringon kimaltaessa hänen kullanvärisellä tukallaan, kunnes se muodosti sädekehän hänen ympärilleen. Tusina talon palvelijoita polvistui riviin vastapäätä emäntäänsä. Jonkun aikaa Harry Esmond pysyi erillään näistä mysterioista; mutta kun tohtori Tusher osoitti hänelle, että heidän lukemansa rukoukset olivat kaikkien aikojen kirkon käyttämiä rukouksia, ja kun pojan oma taipumus aina veti häntä niin lähelle emäntäänsä kuin hän voi päästä, ja koska poika piti kaikkea, mitä tämä teki, ilman muuta oikeana, tuli hän pian polvistumaan yhdessä muun talonväen kanssa saliin kuunneltuaan ensin jonkun aikaa rukouksia eteishuoneesta, ja muutamassa vuodessa varakreivitär oli hänet täydellisesti käännyttänyt. Poika rakasti käännyttäjäänsä niin paljon, että olisi myöntynyt kaikkeen, mitä tämä pyysi, eikä milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän lempeätä puhetta sekä yksinkertaisia selityksiä pyhästä kirjasta; varakreivitär luki sitä hänelle äänellä, jonka suloista kehoitusta ja lempeätä, vetoavaa ystävällisyyttä oli vaikeata vastustaa. Tämä lempeä käännyttäminen ja läheisyys, jonka se aiheutti, yhdisti pojan yhä kiinteämmin emäntäänsä. Tämä oli Harryn koko elämän onnellisin aika, ja nuori äiti luki ja työskenteli ja leikki tyttärensä, poikansa ja suojelemansa orpopojan kanssa ja he olivat lapsia yhdessä. Jos lady katseli eteenpäin, — ja kukapa rakastava vaimo ei sitä tekisi? — tulevaisuutta kohti, ei hänellä ollut mitään suunnitelmia, joista Harry Esmond olisi syrjäytetty, ja tuhansia kertoja yhä uudelleen poika intohimoisella ja rajulla tavallaan vannoi, ettei mikään voima voisi erottaa häntä hänen emännästään ja pyysi vain, että jokin sattuma sallisi hänen osoittaa uskollisuuttaan tätä kohtaan. Nyt, elämänsä iltana, kun hän istuu hiljaisuudessa onnellisia ja vaihtelevia tapauksia muistellen, voi hän katsoa olleensa uskollinen tuolle varhaiselle valalleen. Sellainen elämä on niin yksinkertainen, että vuodet voidaan selostaa muutamilla riveillä. Mutta harvojen ihmisten elämänmatka on säädetty olemaan kokonaan onnea, ja tämä rauha, josta puhuimme, oli pian päättyvä.

Kun Esmond kasvoi ja alkoi tehdä omintakeisia huomioita, hän löysi pakostakin paljon lukemista ja ajattelemista sen rakkaan sukulaispiirin ulkopuolelta, joka oli suonut hänen liittyä heihin. Hän luki enemmän kirjoja kuin mitä heillä oli halu tutkia hänen kanssaan; oli yksinään aivan heidän keskellään monta monituista kertaa ja kulutti öitä töissä, jotka saattoivat olla joutavia, mutta sellaisia, joihin toiset eivät voineet ottaa osaa. Hänen rakas emäntänsä ihaili hänen ajatuksiaan tavallisella hellänkateellisella valppaudellaan; hän alkoi aavistella aikaa, jolloin poika jättäisi kotipesänsä, ja kun poika kiihkeästi sen kielsi, huokasi lady ainoastaan ja pudisti päätään. Ennenkuin nuo elämän kohtalokkaat säädökset täyttyvät, ilmestyy aina salaisia merkkejä ja varoittavia enteitä. Kaiken näyttäessä vielä tyyneltä tajuamme jo myrskyn tulon. Ennenkuin nuo onnelliset päivät olivat kuluneet, tunsi ainakin kaksi tuon kotoisen seurueen jäsentä, että ne olivat loppumaisillaan, ja he olivat levottomia ja odottivat pilveä, joka oli pimentävä heidän päivänsä.

Harryn oli helppo nähdä, että vaikka varakreivitär pysyttelikin tottelevaisena ja ihailevana miestään kohtaan — mylord alkoi väsyä hiljaiseen elämäänsä ja tuli veltoksi ja sitten ärtyi niistä lempeistä siteistä, joissa hänen vaimonsa olisi tahtonut häntä pitää. Sanotaan jumaluuden kovasti rasittavan Tiibetin Suurta Laamaa ja hänen haukottelevan alttarillaan, kun hänen pappinsa kumartuvat ja palvovat häntä, ja aivan samoin myrtyy monen kotijumalan sydän siitä kunnioituksesta, jolla hänen perhehurskastelijansa häntä ahdistavat ja huokaa vapautta ja entistä elämäänsä ja toivoo pääsevänsä alas korokkeelta, jossa hänen holhokkinsa tahtoisivat hänen aina istuvan, heidän ihaillessaan häntä, uhratessaan hänelle kukkia ja hymyjä ja suitsutusta ja imartelua. Niinpä alkoi kelpo lordi Castlewoodkin väsyä muutaman vuoden naimisissa oltuaan. Kaikki ne korkealentoiset ihailun puuskat ja hartaat palvomiset, joita hänen vaimonsa, hänen ylipapittarensa, hänelle omisti, ensin nukuttivat varakreivin ja myöhemmin ajoivat hänet kodin ulkopuolelle: sillä on myönnettävä, että kreivi oli iloinen herra, jolla oli kovin vähän ylevää ja jumalaista luonnetta, vaikka hänen rakastava vaimonsa yhä piti kiinni sen palvomisesta; ja sitäpaitsi hänen oli maksettava rakkaudesta korvaus, jota hänen luonteisensa henkilöt harvoin mielisuosiolla suorittavat — sanalla sanoen, joskin hänellä oli rakastava vaimo, tämä oli myös hyvin mustasukkainen ja vaativainen. Sitten alkoi kreivi väsyä tähän mustasukkaisuuteen; sitten hän irroittautui siitä; sitten alkoi tietysti syntyä valituksia ja syytöksiä, sitten varmaankin parannuksen lupauksia, joita ei täytetty, ja sitten nuhteluja, jotka eivät suinkaan olleet miellyttävämpiä siksi, että ne olivat äänettömiä ja että vain surulliset silmäykset ja kyyneleiset katseet niitä antoivat. Sitten saapui aviopari tuohon toiseen asteeseen, joka ei ole tavaton naineiden kesken, kun vaimo huomaa, ettei kuherruskuukausien jumala olekaan mikään jumala, vaan ainoastaan pelkkä kuolevainen, kuten me muutkin; ja silloin hän katsahtaa sydämeensä ja katso! vacuae sedes et inania arcana[valtaistuimet ovat tyhjinä ja salaperäinen kadonnut]. Ja nyt, jos oletetaan, että naisellamme on terävä äly ja oma loistava järjen juoksunsa ja että tuo ihmeellinen lumous ja hulluus, joka johti hänet ihailemaan jumalana hyvin tavallista kuolevaista on hänestä poissa — niin mitä seuraa? He elävät yhdessä ja aterioivat yhdessä ja sanovat toisilleen "armaani" ja "kultaseni", kuten tähänkin asti, mutta mies on oma itsensä ja nainen oma itsensä. Lemmen unelma on kadonnut, niinkuin kaikki muukin elämässä katoaa — niinkuin kukkaset ja raivonpuuskat ja surut ja ilotkin katoavat.