Hyvin todennäköistä on, että lady Castlewood oli herennyt ihailemasta puolisoaan jo kauan ennen kuin hän kohosi polvistuneesta asemastaan, mutta hän ei antanut perheensä lopettaa miehensä ihailemista. Tuomitaksemme varakreiviä oikein täytyy sanoa, ettei hän koskaan vaatinut näitä palveluksia. Hän nauroi ja laski leikkiä ja joi pullonsa tyhjäksi ja kirosi ollessaan vihainen — senkin hän teki vallan liian jokapäiväisesti, ylevyyttä tavoittelematta — ja koetti parhaansa mukaan hävittää sitä juhlallisuutta, jolla hänen vaimonsa näki hyväksi hänet ympäröidä. Ja nuoren Esmondin puolelta ei tarvittu suurtakaan mielikuvitusta huomaamaan, että hänen omat aivonsa olivat hänen isäntänsä aivoja paremmat, eikä varakreivi koskaan omaksunutkaan mitään ylemmyyttä poikaan eikä kehenkään alamaiseensa nähden, paitsi ollessaan loukkaantunut, jolloin hän saattoi ilmaista mielentilansa kiroilemalla kovin häikäilemättömästi; hän päinvastoin luullakseni, hemmoitteli pilalle "pastori Harryn", kuten hän nuorta Esmondia nimitti, ylistämällä alati tämän lahjakkuutta ja ihailemalla tämän lapsen omistamaa tietovarastoa.
Saattaa näyttää kiittämättömältä, että se, joka on saanut satoja suosionosoituksia isännältään, puhuu muuten kuin kunnioittavalla tavalla vanhemmistaan; mutta tämän kirjoittajalla on omia jälkeläisiä, jotka hän on kasvattanut mahdollisimman vähäisellä määrällä sitä orjuutta, jota vanhemmat nykyaikana vaativat lapsiltaan (ja jonka velvollisuusnaamion takaa usein väijyy välinpitämättömyys, ylenkatse ja kapinallisuus); ja samoin kuin hän ei toivoisi lastenlastensa uskovan ja kuvaavan häntä tuumaakaan pitemmäksi kuin miksi luonto on hänet tehnyt, samoin hän tahtoo entisistä ystävistäänkin puhua ilman vihaa, mutta totuuden mukaisesti vähentämättä tai piirtämättä mitään muistiin ilkeämielisyydestä.
Siis niin kauan kuin maailma kulki eteenpäin lordi Castlewoodin toivomusten mukaan, hän oli hyvällä tuulella; luonteeltaan hän oli teeskentelemättömän eloisa ja mukavuutta harrastava, pitäen leikinlaskusta, erittäinkin alamaistensa parissa, ja oli ihastuksissaan, kun he naurulla palkitsivat hänet. Hän oli erinomainen urheilija — ampui maaliin ja lennosta, kesytti varsoja, ratsasti kilparadalla, heitti kiekkoa, pelasi kaikkia pelejä erinomaisen taitavasti. Eikä hän ainoastaan osannut kaikkea tätä vaan tiesi myöskin osaavansa sen; niinpä häntä petettiin usein hevoskaupoissa, hän kun uskotteli tuntevansa hevoset paremmin kuin yksikään hevoskauppias; veijarit, jotka veivät hänen rahansa, panivat hänet pelaamaan kuulapeliä ja biljardia, ja hän palasi joka kerta Lontoosta surullisen paljon köyhempänä, kuin oli ollut mennessään; sen osoitti hänen asiainsa tila sitten, kun se äkillinen onnettomuus tuli, joka hänen elämänsä juoksun päätti.
Hän piti komeasta pukeutumisesta ja kulutti yhtä monta tuntia päivässä pukeutumiseensa kuin konsanaan elähtänyt kaunotar. Kymmenesosa hänen päivästään kului hampaiden harjaamiseen ja tukan voiteluun; hänen tukkansa oli kiharainen ja ruskea, ja sitä hän ei halunnut peittää peruukin alle, jommoista melkein jokainen siihen aikaan käytti. (Nyt on meille palautettu tukkamme nautinto-oikeus, mutta sen ohella puuteri ja hiusvoide. Koskahan nämä aikamme hirveät päänrasitukset poistetaan ja koska suodaan miesten käyttää omia värejään, mustaa, punaista tai harmaata sellaisina, jommoisiksi luonto on ne tehnyt)? Ja koska varakreivi piti siitä, että hänen vaimonsa oli hyvin puettu, ei tämä säästänyt vaivoja miellyttääkseen siinä asiassa miestään; varmaankin olisi lady rasvannut hiuksensa tai leikannut ne poiskin miehensä pyynnöstä.
Esmond kummasteli palvellessaan paashina lordia ja ladyä päivän toisensa jälkeen, kun kuuli mylordin kertovan vieraille, joita saapui, samoja meluisia kaskuja, joille ei hänen ladynsä lakannut hymyilemästä tai painamasta päätään alas eikä tohtori Tusher purskahtamasta nauruun sopivassa paikassa, tai huudahtamasta: "Hyi mylord; muistakaa papillista virkaani!" samalla kuitenkin osoittaen niin laimeata vastustusta, että se vain yllytti lordia yhä enemmän. Lordi Castlewoodin kertomukset kohosivat asteettain ja tulivat väkevämmiksi, päivällisoluen sekä sen jälkeen tyhjennetyn pullon perästä; mylady pakeni aivan ensimmäisen, kirkon ja kuninkaan onneksi juodun maljan jälkeen jättäen herrat juomaan muut maljat kahden kesken.
Ja koska Harry Esmond oli hänen paashinsa, vapautettiin hänetkin velvollisuuksistaan samaan aikaan. "Mylord on elänyt armeijassa sotamiesten seurassa", oli hänen tapana sanoa pojalle, "ja siellä suvaitaan suuria vapauksia. Sinä olet saanut erilaisen kasvatuksen, ja minä uskon, että nämä asiat muuttuvat sinun tullessasi vanhemmaksi, ei niin, että lordissa, joka on kuningaskuntamme parhaita miehiä, olisi mitään virhettä". Ja niin tosiaankin näytti varakreivitär uskovan. Kummallista on, mitä kaikkea mies saattaa tehdä, ja nainen kuitenkin yhä pitää häntä enkelinä.
Ja koska Esmond on ottanut totuuden tunnuslauseekseen, täytyy myös myöntää tuohon toiseen enkeliin, hänen emäntäänsä katsoen, että tällä oli luonteenvika, joka tärveli hänen täydellisyyttään. Vaikka hän oli toista sukupuolta kohtaan täydellisen kärsivällinen ja lempeä, hän oli omaansa nähden muuttumattoman mustasukkainen; ja todisteeksi siitä, että hänellä oli tämä vika, voimme mainita, että vaikka hän myönsi omikseen tuhannet virheet, joita hänellä ei ollut, niin häntä ei milloinkaan voitu saada myöntämään tätä virhettä. Mutta jos Castlewoodiin saapui kauneuden varjoakin tavoitteleva nainen, oli varmaa, että lady keksi hänessä jonkun virheen; mylord usein silloin nauroi iloisella tavallaan ja kiusoitteli häntä tästä hänen siveellisestä heikkoudestaan. Sievät palvelijattaret tulivat tarjoutumaan palvelukseen, mutta heitä ei milloinkaan huolittu Castlewoodiin. Taloudenhoitajatar oli vanha; ladyn oma seuranainen oli karso ja rokonarpinen; palvelijattaret ja keittäjä olivat tavallisia maalaistyttöjä, joille lady Castlewood oli ystävällinen, jommoiseksi hänen luonteensa hänet teki melkein jokaista kohtaan: mutta heti kun hänen täytyi joutua tekemisiin kauniin naisen kanssa, hän oli kylmä, luotaan työntävä ja ylenkatseellinen. Maaseudun vallasnaiset huomasivat tämän vian; ja vaikka kaikki miehet häntä ihailivat, valittivat heidän vaimonsa ja tyttärensä hänen kylmyyttään ja oikukkaita ilmeitään ja sanoivat Castlewoodin olleen miellyttävämmän lady Isebelin, leskivarakreivittären aikana kuin nykyään. Aniharvat olivat emäntäni puolella. Vanha lady Blenkinsop Jointure, joka oli ollut hovissa kuningas Jaakko I:n aikana, piti aina hänen puoltaan; ja samoin vanha neiti Crookshank, piispa Crookshankin tytär, Hextonista, joka muutamien muiden samanlaisten kanssa julisti emäntäni enkeliksi. Mutta kauniit naiset eivät olleet sitä mieltä; ja maaseudun mielipide oli, että lordi oli vaimonsa tohvelin alla ja että tämä hallitsi häntä.
Toinen tappelu, jonka Harry Esmond taisteli, tapahtuu hänen ollessaan neljätoistavuotias. Bryan Hawkshaw, Sir John Hawkshaw'n poika laverteli, että mylady oli mustasukkainen ja hallitsi lordia, ja saattoi siten Harryn sellaiseen raivoon, että hän hyökkäsi pojan kimppuun niin rajusti, että poika, joka oli häntä kahta vaotta vanhempi ja paljon suurempi, joutui pahasti tappiolle tässä ottelussa, kunnes sen keskeytti ruokasalista saapuva tohtori Tusher. Bryan Hawkshaw nousi seisaalle, nenä verissä, ja oli perin hämmästynyt, niinkuin moni vanhempikin mies olisi saattanut olla, moisesta raivoisasta hyökkäyksestä.
"Sinä pikkuinen kerjäläis-äpärä", hän uhkaili; "tästä minä vielä tapan sinut."
Ja siihen hän olikin tarpeeksi suuri.