"Olen pahoillani", sanoi lady hetken hiljaisuuden jälkeen kovalla, kuivalla äänellä — " toistan olevani pahoillani siitä, että osoittauduin niin kiittämättömäksi ajatellessani poikani turvallisuutta. En vähääkään tahtonut, että lähtisitte luotamme, sen vakuutan, ellei teitä itseänne haluta lähteä. Mutta teidän täytyy huomata, mr. Esmond, että teidän iässänne ja teidän pyrintöinenne on mahdotonta teidän jatkuvasti pysyä samassa läheisessä suhteessa, jossa olette olleet tähän perheeseen. Olette toivoneet yliopistoon menoa ja luulen, että on parhaaksenne lähettää teidät sinne. En kiirehtinyt tätä asiaa, sillä pidin teitä lapsena, kuten vuosiin nähden olettekin — aivan lapsi; enkä olisi milloinkaan ajatellut kohdella teitä toisin ennenkuin — ennenkuin nämä asianhaarat tulivat päivän valoon. Ja pyydän miestäni lähettämään teidät mahdollisimman pian; ja jatkan Frankin opetusta niin hyvin kuin osaan; olen isälleni kiitollinen pohjatiedoistani ja teille, olen vakuutettu, paljosta, mitä olette minulle opettanut — ja — ja toivotan teille hyvää yötä, mr. Esmond."

Ja näin sanoen hän teki komean kumarruksen ja ottaen kynttilänsä poistui seinäverhohuoneen ovesta, joka vei hänen huoneisiinsa. Esmond seisoi lieden ääressä tuijottaen ilmeettömästi hänen jälkeensä. Poika ei näyttänyt näkevänkään niin kauan kuin hän oli näkyvissä, mutta sitten hänen kuvansa painui pojan mieleen ja pysyi aina hänen muistiinsa syöpyneenä. Hän näki varakreivittären etenevän ja vahakynttilän valaisevan hänen marmorisia kasvojaan, näki hänen punahuultensa värisevän ja hänen kultaisen tukkansa kimmeltävän. Esmond meni omaan huoneeseensa ja vuoteelleen, jossa hän yritti lukea, kuten hänen tapansa oli, mutta hän ei vähääkään tiennyt, mitä hän luki, ja muisti vasta jälkeenpäin kirjainten muodon (hän oli lukenut Montaignen esseitä), ja päivän tapahtumat kulkivat hänen editseen — se on, päivän viimeisen tunnin tapahtumat, sillä aamua ja karjapiikaa hän ei ajatellut kertaakaan. Eikä hän päässyt uneen, ennenkuin päivän koittaessa ja heräsi tuntien hirveätä päänsärkyä ja aivan virkistymättömänä.

Hän oli varmasti tuonut mukanaan tartunnan "Kolmesta-linnasta", ja pian häneen iski rokko, joka ei säästänyt linnaa enempää kuin mökkipahastakaan.

IX luku.

MINUSSA ON ROKKO JA VALMISTAUDUN LÄHTEMÄÄN CASTLEWOODISTA.

Kun Harry Esmond sai sivuutetuksi taudin käännekohdan ja sai taas terveytensä takaisin, kuuli hän, että pieni Frank Esmond oli myös kärsinyt tuon taudin vaivat ja toipunut siitä ja että hänen äitinsä varakreivitär oli vuoteessa sen vaivoissa; vielä muutamia muitakin perheen jäseniä oli sairastunut. "On Jumalan sallimus, josta meidän kaikkein on oltava kiitollisia", sanoi tohtori Tusher, "että mylady ja hänen poikansa pelastuivat, kun kuolema vei mukanaan linnan palvelijaparkoja", ja hän moitti Harryä siitä, että tämä kysyi yksinkertaisella tavallaan: "Kummasta meidän pitäisi olla kiitollisia -siitäkö, että palvelijat kuolivat, vai siitäkö, että vallasväki siitä pelastui?" Myöskään ei Esmond voinut olla samaa mieltä, kun tohtori innokkaasti vakuutti varakreivittärelle käydessään tämän luona hänen toipuessaan, ettei tuo tauti ollut vähääkään vahingoittanut hänen ulkomuotonsa viehkeyttä ja ettei se ollut käyttäytynyt niin karkeasti, että olisi vioittanut Castlewoodin varakreivittären ihania piirteitä; päinvastoin, huolimatta näistä hienoista puheista Harryn mielestä kreivittären kauneus oli hyvin paljon vioittunut rokossa. Kun taudin merkit häipyivät, ei hänen kasvoillaan totta kyllä ollut uurteita eikä arpia (paitsi kenties yksi otsalla, vasemman silmän yläpuolella), mutta hänen heleä värinsä ja raikas, hieno ihonsa oli kadonnut, hänen silmänsä olivat menettäneet loistonsa, hänen tukkansa lähti ja hänen kasvonsa näyttivät vanhemmilta. Oli aivan kuin karkea käsi olisi pyyhkinyt pois suloisen kuvan herkän hienot värit ja tehnyt sen, niinkuin nähdään taitamattomien maalaustenpuhdistajain tekevän, kylmän värittömäksi. Myöskin on myönnettävä, että kreivittären nenä vuoden tai pari taudin jälkeen oli ajetuksissa ja punaisempi.

Näiden pikkuasiain mainitsemisella ei olisi väliä muuten, mutta ne vaikuttivat todellakin useampien henkilöjen elämään, kuten pikkuseikat maailmassamme usein tekevät; täällä hyttynen useinkin näyttelee suurempaa osaa kuin elefantti; ja myyränkolo, kuten kuningas Wilhelmin historiasta tiedämme, voi kaataa kumoon kokonaisen kuningaskunnan. Kun Tusher erikoisen kohteliaalla tavallaan (jota Harry Esmond aina pilkkasi ja josta hän puhui ivallisesti) vannoi ja vakuutteli, että rouva kreivittären kasvot eivät olleet vähääkään entisestään rumentuneet, puuttui poika puheeseen ja sanoi: "Ne ovat rumentuneet ja emäntäni ei ole likimainkaan niin sievä kuin hän oli". Tälle puheelle lady Castlewood parka hymyili surullisesti ja katsoi pieneen, venetsialaiseen peiliinsä, joka hänelle varmaankin näytti, että se mitä tuo tyhmä poika sanoi, oli hyvinkin totta, sillä hän kääntyi pois peilistä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Näiden näkeminen sai Esmondissa aina aikaan jonkinlaisen säälin raivon, ja nähdessään ne sen naisen kasvoilla, jota hän eniten rakasti, nuori rikoksentekijä polvistui ja pyysi häneltä anteeksi sanoen olevansa tyhmyri ja mielipuoli ja että hänen oli petomaista puhua sillä tavalla, hänen, joka oli aiheuttanut ladyn taudin; ja tohtori Tusher sanoi Henrylle, että karhu hän totisesti olikin ja karhuna pysyi, josta puheesta nuori Esmond-parka tyhmistyi niin, ettei edes murissut.

"Hän on minun karhuni enkä anna häntä rengastaa, tohtori", sanoi mylady taputtaen ystävällisesti kätösellään pojan päätä, kun tämä yhä oli polvistuneena ladyn jalkojen juuressa. "Kuinka sinun tukkasi onkaan lähtenyt! Ja minun myös", lisäsi hän huoaten toistamiseen.

"Itseni tähden ei minua lainkaan huolestuttanut", sanoi varakreivitär Harrylle pastorin poistuttua; "mutta olenko minä hyvin paljon muuttunut? Voi, voi! Pahoin pelkään, että se on liiankin totta."