"Madame, teillä on armaimmat, lempeimmät ja suloisimmat kasvot maailmassa minun mielestäni", sanoi nuorukainen; ja niin hän ajatteli ja ajattelee vieläkin.
"Ajatelleeko mylord niin, kun hän palaa?" kysyi lady huokaisten ja heittäen uuden katseen venetsialaiseen peiliinsä. "Jos hän ajattelee niinkuin sinäkin, sir, että minä olen hirveä — niin, hirveä juuri sinä sanoit — niin hän lakkaa välittämästä minusta. Juuri siitä kaikki miehet naisissa välittävät, meidän kauneuden hiukkasestamme. Miksi hän valitsi minut sisarteni joukosta? Vain siksi. Me hallitsemme vain päivän tai parisen; aivan varmaan Vasti tiesi, että Ester oli tuleva."
"Madame", sanoi mr. Esmond, "Ahasverus oli mahtava muhamettilainen, ja vaihtaminen oli hänen maansa tapa ja hänen lakinsa mukaista."
"Te olette kaikki mahtavia muhamettilaisia siinä asiassa", sanoi rouva varakreivitär, "tai olisitte, jos voisitte olla. Tule Frank, tule lapseni. Olet terve, ylistetty olkoon taivas! Sinun kutrisi eivät ole ohenneet tuon hirveän rokon tähden, eivätkä sinun kasvokultasi arvettuneet, — eihän enkelini?"
Frank alkoi huutaa ja nyyhkyttää ajatellessaan sellaista onnettomuutta. Pojan varhaisimmasta iästä alkaen hänen äitinsä oli opettanut tätä nuorta, herraa ihailemaan kauneuttaan ja maljat, jotka juotiin kreivittären kauneuden kunniaksi, eivät aiheutuneet suuremmasta ihailun tunteesta, kuin mitä nuori herra tunsi omaa kauneuttansa kohtaan.
Eräänä päivänä, kun hän oli itse toipumaisillaan kuumeestaan, pisti jonkinmoinen häpeän tunne nuoren Esmondin rintaan, kun hän muisti, ettei ollut kertaakaan koko sairautensa aikana suonut ajatustakaan tuolle sepän tyttöraukalle, jonka punaisia poskia hän oli ollut niin innostunut näkemään vain kuukausi sitten. Nancy-parka! Hänen poskensa olivat saaneet ruusujen kohtalon ja olivat nyt kuihtuneet. Hän oli sairastunut samana päivänä kuin Esmond. Hän ja hänen veljensä olivat molemmat kuolleet rokkoon ja haudatut Castlewoodin marjakuusien alle. Mitkään iloiset kasvot eivät nyt katsoneet puutarhasta eivätkä ilostuttaneet vanhaa seppää hänen yksinäisen tulisijansa ääressä. Esmond olisi mielellään suudellut Nancya hänen käärinliinoissaan (kuten neito Priorin kauniissa runossa), mutta tämä lepäsi monen jalan syvyydessä maan sisällä, kun Esmond ensi kerran tautinsa jälkeen astui ulkoilmaan.
Tohtori Tusher toi uutiset tästä onnettomuudesta, josta Harry Esmondin mieli teki tiedustella, vaikka hän ei uskaltanut. Tohtori sanoi, että melkein koko kylä oli ollut ruton lyömä; seitsemäntoista henkeä oli siihen kuollut, joiden joukossa hän mainitsi Nancy-paran ja hänen pikku veljensä nimet. Myöskään hän ei jättänyt mainitsematta, miten kiitollisia meidän eloon jääneiden tuli olla. Kun tämän miehen toimena oli imartelu ja saarnojen pito, on myönnettävä, että hän oli siinä mitä ahkerin ja teki päivät pitkät jompaakumpaa.
Niinpä Nancy oli mennyt; ja Harry Esmond punastui ajatellessaan, ettei hän vuodattanut kyyneltäkään tälle, ja alkoi sepittää elegiaa latinalaisin säkein tuon pienen maalaiskaunottaren kunniaksi. Hän pyysi dryaadeja suremaan ja luonnottaria valittamaan hänen menettämistään. Koska tytön isä täytti Vulcanuksen kutsumusta, sanoi Harry, että neito oli varmasti kuin Venuksen tytär, vaikka Sievewrightin vaimo oli ilkeä äkäpussi, kuten poika jälkeenpäin muisti kuulleensa. Hän oli surullisen näköinen, mutta ei tosiaankaan tuntenut itseään surullisemmaksi kuin mykkä hautajaisissa. Nämä miesten ja naisten ensimmäiset intohimot syntyvät useimmiten ennen aikojaan ja kuolevat jo melkein ennen syntymistään. Esmond muistaa viimeiseen elinpäiväänsä asti muutamia niistä ontuvista säkeistä, joissa hänen muusansa valitti hänen sievää neitoaan, ja häntä hävettää muistella miten huonoja nuo säkeet olivat ja miten hyviksi hän niitä luuli; kuinka petollista hänen surunsa oli ja kuinka hän kuitenkin oli siitä ylpeä. Erehdystä on aivan varmaan puhua nuoruuden yksinkertaisuudesta. En luule, että ketkään ovat teeskentelevämpiä ja käytöksessään toisiaan kohtaan teennäisempiä kuin nuoret. He pettävät itseään ja toisiaan juonilla, jotka eivät petä maailman miehiä; me alamme ymmärtää totuutta paremmin ja tulemme yksinkertaisemmiksi vanhetessamme.
Kun rouva varakreivitär kuuli mikä kohtalo oli tullut Nancy-paran osaksi, ei hän sanonut mitään niinkauan kuin Tusher oli saapuvilla; mutta kun tämä oli poistunut, tarttui lady Harry Esmondin käteen ja sanoi —:
"Harry, pyydän sinulta anteeksi noita julmia sanoja, joita käytin sinä iltana, jolloin sinä sairastuit. Olen aivan tyrmistynyt tuon olento-paran kohtalosta ja olen varma, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut mistä vihassani sinua syytin. Ja aivan ensimmäisenä päivänä, jolloin menemme ulos, sinun on vietävä minut sepän luo katsomaan voinko tehdä mitään tuon vanhan mies-raukan lohdutukseksi. Mies-raukka! Kadottaa molemmat lapsensa! Mihin olisi minusta ilman omiani?"