On jo sentään mainittu, että hänen hyväntekijänsä suloiset kasvot eivät olleet kadottaneet hituistakaan viehättävyydestään Harry Esmondin mielestä. Niillä oli aina mitä ystävällisimpiä ilmeitä ja hymyjä hänelle — hymyjä, jotka kenties eivät olleet yhtä iloisia ja luonnollisia kuin ne, joita lady Castlewood oli ennen suonut, kun hänelle, joka itse oli lapsi ja leikki lastensa kanssa, hänen puolisonsa huvi ja auktoriteetti oli hänen ajatustensa keskipisteenä; mutta hänen suruistaan ja huolistaan kehittyi — luulen niin tapahtuvan aina, kun nämä koettelemukset kohtaavat lempeätä sydäntä eivätkä ole liian raskaita — ajatuksia ja saavutuksia, joita ei milloinkaan olisi syntynyt, elleivät hänen surunsa ja onnettomuutensa olisi niitä synnyttäneet. Sattuma on tosiaankin melkein kaiken sen isä, mitä meissä hyvää on. Aivan samoin kuin olemme nähneet vangin tottumattomien sormien ja kömpelöjen työkalujen leikkaavan ja sommittelevan mitä siroimpia pieniä veistoksia ja tekevän mitä ihmeellisimpiä maanalaisia rakennustöitä ja kaivautuvan läpi muurattujen seinien ja sahaavan rautatankoja ja kahleita, aivan samoin onnettomuus herättää neuvokkuutta tai kestävyyttä tai lujuutta sydämissä, joissa ne ominaisuudet eivät olisi koskaan heränneet, ellei sattuma olisi niille antanut alkusysäystä.
"Epäilemättä vasta senjälkeen kun Jason hänet jätti", sanoi lady Castlewood kerran hymyillen nuorelle Esmondille (joka luki hänelle käännöstä eräistä Euripideen säkeistä), "Medeasta tuli oppinut nainen ja suuri lumoojatar".
"Ja hän voi loihtia tähdet taivaalta", lisäsi nuori opettaja; "mutta Jasonia hän ei enää voinut luokseen palauttaa".
"Mitä tarkoitat?" kysyi varakreivitär kovin vihaisena.
"En todellakaan tarkoita mitään", sanoi toinen, "paitsi mitä olen kirjoista lukenut. Mitäpä tietäisinkään noista asioista? En ole nähnyt muita naisia kuin teidät ja pikku Beatrixin ja papin vaimon ja entisen emäntäni ja teidän armonne palvelijattaret täällä."
"Miehet, jotka kirjoittivat kirjasi", sanoi mylady, "Horatiuksesi ja Ovidiuksesi ja Vergiliuksesi, ajattelivat kaikki, mikäli minä heitä tunnen, pahaa meistä naisista; kaikki sankaritkin, joista he kirjoittivat, kohtelivat meitä huonosti. Meidät on kasvatettu aina olemaan orjina; ja meidän aikanammekin, koska te yhä olette ainoat lainlaatijat, koettavat luullakseni saarnamme sanoa, että paras nainen on se, joka kantaa herransa kahleet kaikkein viehättävimmin. Vahinko, ettei kirkkomme hyväksy nunnaluostareita; Beatrix ja minä pakenisimme sellaiseen ja viettäisimme siellä päivämme rauhassa poissa teidän luotanne."
"Eikö siis luostarissa ole orjuutta?" kysäisi Esmond.
"Joskin naiset siellä ovat orjia, ei heitä ainakaan kukaan näe", vastasi lady. "He eivät laahaudu kaduilla ja turuilla, joissa kansa heitä pilkkaa; ja jos he kärsivät, kärsivät he salassa. Tuolla saapuu mylord metsästämästä. Ota pois kirjat; mylord ei pidä niiden näkemisestä. Opetustunnit ovat lopussa tältä päivältä, herra opettaja." Ja kumartaen ja hymyillen hän taaskin lopetti tämänlaisen keskustelun.
Tosiaankin oli "herra opettajalla", kuten varakreivitär Esmondia nimitti, tarpeeksi hommaa Castlewoodin linnassa. Hänellä oli kolme oppilasta, varakreivitär ja hänen kaksi lastaan, joiden oppitunneilla varakreivitär aina tahtoi olla läsnä, ja sen ohella hän kirjoitti varakreivin kirjeet ja järjesti hänen tilinsä — silloin kun sattui nämä saamaan leväperäiseltä isännältään.
Oppilaista olivat nuo kaksi lapsosta laiskanpuoleisia; ja koska ei mylady sallinut mitään kuritusta, jommoinen silloin oli käytännössä, oppi mylordin poika vain sen, mitä halusi, ja se oli hyvin vähän; eikä häntä elämänsä loppuun asti voitu saada kääntämään enemmän kuin kuusi riviä Vergiliusta. Beatrix-neito leperteli ranskaa sievästi jo hyvin varhaisella iällä ja lauloi suloisesti; mutta laulamaan hänet oli opettanut äiti eikä Harry Esmond, joka vain vaivoin saattoi eroittaa "Vihreähihaisen" "Lillibulleronista", vaikkei mikään huvi ollut hänelle elämässä rakkaampi kuin näiden naisten laulun kuuleminen. Hän näkee heidät nytkin (unohtaneeko hän heitä koskaan?) sellaisina kuin he istuivat yhdessä kesäisinä iltoina — kaksi kultatukkaa nuottivihon ääressä — lapsen pienoinen käsi sekä äidin käsi löivät tahtia äänten rinnan noustessa ja laskiessa.