Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Mutta joskin lapset olivat välinpitämättömiä, oli ihmeellistä, miten innostuneesti äiti oppi nuorelta opettajaltaan — ja puolestaan opetti tätä. Mitä onnellisin vaistomainen kyky oli tällä naisella — kyky käsittää kirjain salattua kauneutta ja peitettyä suloa, erittäinkin runokirjain, samoinkuin hän kävelyretkillä saattoi keksiä niittykukkia ja niistä tehdä kukkavihkoja, jommoisia ei mikään muu käsi olisi kyennyt laatimaan. Hän oli kriitikko, ei järjen, vaan tunteiden puolesta — niiden kirjain, joita he yhdessä lukivat, suloisin selittäjä; ja onnellisimmat hetket nuoren Esmondin elämässä olivat varmaankin ne, jotka hän vietti tämän lempeän emäntänsä ja hänen lastensa seurassa.

Nämä onnelliset päivät tulivat kuitenkin pian loppumaan, ja ne päättyivät lady Castlewoodin omasta määräyksestä. Joulun aikaan tapahtui, — Harry Esmond oli silloin jo yli kuusitoistavuotias, — että hänen vanha toverinsa, vastustajansa ja ystävänsä Tom Tusher palasi koulustaan Lontoosta; tämä oli vaaleaverinen, rotevakasvuinen, vankka nuorukainen ja juuri yliopistoon menossa saatuaan koulustaan stipendin ja suosituksia kirkolliselle alalle. Tom Tusher ei enää puhunut mistään muusta kuin Cambridgesta; ja pojat, jotka olivat hyviä ystäviä, vertailivat innostuneina toistensa kirjallista edistystä. Tom oli oppinut jonkunverran kreikan ja heprean kieltä, lukuunottamatta latinaa, jossa hän oli varsin taitava, ja oli myös antautunut matemaattisiin opintoihin isänsä johdolla, joka oli mestari noissa tieteissä, joista Esmond ei tietänyt mitään. Hän ei myöskään osannut kirjoittaa latinaa yhtä hyvin kuin Tom, vaikka hän puhui sitä paremmin, koska häntä oli opettanut hänen rakas ystävänsä jesuiitta-isä; tämän muistoa nuorukainen aina vaali mitä suurimmalla rakkaudella, lukien hänen kirjojaan ja puhdistellen hänen miekkojaan tuossa pienessä komerossa, jossa isä oli ne Esmondille näyttänyt vierailuyönään; ja istuessaan usein iltamyöhällä kappalaisen huoneessa, jossa poika asui kirjojensa, runojensa ja töherrystensä ääressä, joiden parissa hän askarteli, hän katsahti akkunaan, toivoen, että se aukeaisi ja päästäisi sisään tuon hyvän isän. Tämä oli tullut ja mennyt unennäön lailla; ellei miekkoja ja kirjoja olisi ollut, olisi Harry melkein voinut luulla isän olleen hänen mielikuvituksensa tuotetta — sekä kahta kirjettä, jotka olivat tulleet häneltä, toinen ulkomailta, täynnään neuvoja ja rakkautta, toinen pian sen jälkeen kun hänet oli konfirmeerannut Hextonin piispa, jossa kirjeessä isä Holt valitti hänen luopumistaan. Mutta Harry Esmond tunsi itsensä nyt niin varmaksi mielipiteistään ja omasta kasuistiikastaan, että hän ajatteli kykenevänsä vastustamaan itseänsä isää uskonväittelyssä ja mahdollisesti hänet kääntämäänkin.

Nuoren oppilaansa uskoa vahvistaakseen Esmondin lempeä emäntä lähetti hakemaan kirjoja tuomiorovastin, hänen isänsä kirjastosta. Tuomiorovasti oli huomattavalla tavalla ottanut osaa entisen kuninkaan hallituksen aikana käytyihin uskonriitoihin ja oli nyt vanhan taistelijan tavoin ripustanut seinälle väittelyaseet. Nämä hän otti mielellään hyllyiltään nuoren Esmondin käytettäväksi ja hyödytti tätä omilla mieskohtaisilla neuvoillaan ja opetuksillaan. Kovin suuria kehoituksia ei tarvittu, ennenkuin poika jo uskoi rakastetun emäntänsä tavalla. Ja hyvä, vanha, uskollisuuden valaa vannomaton tuomiorovasti kiitti itseään käännytyksestä, josta todellisuudessa oli kiittäminen paljon vienompaa ja ihanampaa houkuttelijaa.

Varakreivittären ystävällisten katseiden nähden (hyvin tavallisesti varakreivin silmät olivat unen sulkemat) Esmond luki useita nidoksia kuuluisien brittiläisten hengenmiesten teoksia edelliseltä vuosisadalta, ja tunsi Waken ja Sheilockin sekä Stillingfeetin ja Patrickin. Hänen emäntänsä ei milloinkaan väsynyt kuuntelemiseen tai lukemiseen eikä sisällön seuraamiseen innokkain huomautuksin eikä jättänyt tarkemmin tutkimatta niitä kohtia, joissa hänen mielensä eniten liikkui tai jotka hänen älynsä piti kaikkein tärkeimpinä. Isänsä tuomiorovastin kuoleman jälkeen tämä lady harrasti uskonnollista kirjallisuutta sillä tavoin, että hänen oikeauskoinen isänsä ei olisi milloinkaan myöntänyt sitä hyväksi; isän mielikirjailijat näet vetosivat enemmän järkeen ja muinaisuuteen kuin lukijainsa tunteisiin ja mielikuvitukseen; ja nyt piispa Taylorin teokset, jopa mr. Baxterin ja mr. Lawn, itse asiassa saivat lady Castlewoodilta enemmän suosiota kuin suurten englantilaisten oppineittemme ankarammat tuotteet.

Myöhemmin, yliopistossa ollessaan, Esmond alkoi uudelleen ajatusvaihdon uskonnosta ja kehitti sitä parhaansa mukaan, sitten kun hänen isäntäväkensä olivat päättäneet, että hänen oli valittava hengenmiehen ura. Mutta vaikka hänen emäntänsä sydän veti tähän kutsumukseen, ei Esmond sille koskaan suuresti halunnut. Sen yksinkertaisen hartauden ja ensi innostuksen jälkeen, jonka hänen rakastettu jesuiittapappinsa oli hänessä herättänyt, ei spekulatiivisella, teologialla ollut suurta sijaa nuoren miehen mielessä. Kun hänen varhainen herkkä uskonsa häirittiin ja hänen pyhimyksensä ja neitsyensä poistettiin hänen jumalanpalveluksestaan jäädäkseen yhtä vähäarvoisiksi kuin Olympon jumalolennot, muodostui hänen uskonsa, pikemminkin hyväksymiseksi kuin innoksi; ja hän teki päätöksensä papinkauhtanan ja papinkauluksen valitsemisesta elämäntehtäväkseen aivan samalla tavalla kuin joku toinen mies haarniskan ja saappaiden valitsemisesta tai kassakirjojen ääreen kiipeämisestä; hän teki sen myös enemmän tottelevaisuudesta ja välttämättömyydestä kuin omasta valinnastaan. Yliopistoissa oli mr. Esmondin aikana runsaasti sellaisia miehiä, jotka eivät ryhtyneet kirkonmiehiksi sen paremmin kutsumuksesta kuin hänkään.

Kun Thomas Tusher oli mennyt, joutui nuori Esmond niin suuren masennuksen ja levottomuuden valtaan, että vaikkei hän sitä valittanut, hänen lempeä emäntänsä varmaan arvasi sen syyn, sillä pian jälkeenpäin ei hän ainoastaan osoittanut, että oli ymmärtänyt Harryn synkkyyden syyn, vaan kykeni myös parantamaan sen. Hänen tapansa oli täten tarkastaa toisten huomaamatta niitä, joihin velvollisuus tai rakkaus häntä sitoi, ja estää heidän suunnitelmansa tai käyttää niitä, milloin ne olivat hänen vallassaan. Tämän naisen luonteen taipumuksena oli ystävällisyyden osoituksien ajatteleminen ja salaisten lahjojen antaminen ja hyvien töiden suunnittelu lähimmäisilleen. Sellaisen hyvyyden yleensä otamme vastaan aivan kuin meille luonnostaan tulevana; Mariat, jotka tuovat voidetta jaloillemme, saavat harvoin kiitoksia. Muutamat meistä eivät edes koskaan tunne tätä alttiutta, eikä se liikuta heitä kiitollisuuteen tai tunnustuksen antamiseen; toiset muistavat sen vasta vuosia jälkeenpäin, kun ne ajat jo ovat ohitse, jolloin nuo suloiset ystävyyden osoitukset meille tuhlattiin, ja me tarjoamme takaisin velkamme korvaukseksi köyhän, myöhästyneen kyynelpalkkion. Silloin palautuvat unohdetut rakkauden soinnut mieleemme, ja ystävälliset katseet loistavat kirkkaina menneisyydestä — oi, niin säteilevän kirkkaina! — oi, niin kaihottuina! — koska ne ovat saavuttamattomissa: niinkuin juhlamusiikki vankilan muurien vierustalta — tai auringonpaiste, joka loistaa ristikkojen taa: ne ovat arvokkaita, koska ovat saavuttamattomia, — kirkkaita, koska nykyinen pimeys ja yksinäisyys, joista pääsemiseen ei ole mitään keinoa, ovat niiden vastakohtana.

Kaikki se huomio siis, minkä lady Castlewood näytti Tom Tusherin lähdettyä kiinnittävän Harry Esmondin synkkämielisyyteen, oli siinä, että hän hänelle tavattomalla iloisuudella koetti karkoittaa pojan synkkyyttä. Varakreivitär teki Henryn kolme oppilasta (joista hän itse oli ensimmäinen) iloisemmiksi kuin he koskaan vielä olivat olleet ja oppivaisemmiksi myös, ja kaikki he oppivat ja lukijat paljon enemmän kuin tavallisesti. "Sillä kukapa tietää", sanoi kreivitär, "mitä saattaa tapahtua, ja saammeko kauankaan pitää luonamme niin oppinutta kotiopettajaa".

Frank Esmond sanoi, ettei hän puolestaan halunnut oppia enää enempää ja että Harry-serkku sai sulkea kirjansa, koska vain halusi, jos häntä halutti tulla kalastamaan; ja pikkuinen Beatrix huomautti, että hän lähettäisi hakemaan Tom Tusheria ja hän kyllä tulisi ilomielin Castlewoodiin, jos Harry näki hyväksi mennä pois.

Eräänä päivänä tuli lähetti Winchesterista, tuoden kirjeen, jossa oli suuri musta sinetti. Se oli tuomiorovastilta ja ilmoitti, että hänen sisarensa oli kuollut ja jättänyt 2000 punnan suuruisen omaisuuden jaettavaksi kuudelle veljentyttärelleen, tuomiorovastin tyttärille; ja useita kertoja sen jälkeen on Harry Esmond muistanut ne punastelevat kasvot ja innostuneet katseet, joilla hänen ystävällinen emäntänsä häntä kunnioitti tämän tiedon saatuaan. Hän ei osoittanut mitään surua sukulaisvainajansa vuoksi, josta hän ja hänen perheensä olivat olleet useita vuosia erossa.

Kun varakreivi kuuli uutiset, ei hänkään näyttänyt murehtivan. "Raha tulee olemaan hyvään tarpeeseen, voimme varustaa musiikkihuoneen ja kellarin, joka alkaa tyhjentyä, sekä ostaa teidän annollenne vaunut ja muutamia hevosia, jotka menettelevät ratsuhevosina tai vaunujen edessä. Ja Beatrix, sinä saat klaveerin; ja Frank, sinä saat pienen hevosen Hextonin markkinoilta ja sinä, Harry, saat viisi puntaa kirjojen ostamiseen", sanoi varakreivi, joka oli antelias omiensa samoinkuin toistenkin rahain suhteen. "Toivon, että tätisi kuolisi kerran vuodessa, Rachel; voisit kuluttaa oman rahasi ja kaikkein sisartesikin."