"Tiesin siitä enemmän kuin rakas emäntäni itse, sir, — tuhat kertaa enemmän. Miten saattoikaan hän, joka oli viaton kuin lapsi, tietää, mikä oli tuon roiston peitettyjen puheiden takana?"
"Roisto hän on, sen myöntänet, ja olisi riistänyt minulta vaimoni."
"Sir, vaimonne on puhdas kuin enkeli", huudahti nuori Esmond.
"Olenko sanallakaan häntä moittinut?" jylisi mylord. "Olenko milloinkaan epäillyt hänen puhtauttaan? Se olisi ollut hänen viimeinen elinpäivänsä, jona sen olisin tehnyt. Luuletko minun kuvittelevan, että hän joutuisi harhateille? Ei, siihen ei hänessä ole tarpeeksi intohimoa. Hän ei voi tehdä syntiä eikä antaa anteeksi. Tunnen hänen luonteensa. Ja nyt kun olen hänet menettänyt, taivas tietäköön, rakastan häntä tuhat kertaa enemmän kuin milloinkaan ennen — niin, enemmän kuin silloin, kun hän oli nuori ja kaunis kuin enkeli — kun hän hymyili minulle vanhan isänsä kodissa ja kun hänellä oli tapana mennä piiloon minua odottamaan, kun tulin metsästämästä — kun tapasin painaa pääni hänen pienelle polvelleen ja itkeä kuin lapsi hänen sylissään ja vakuuttaa, että tekisin parannuksen, en enää joisi enkä pelaisi enkä välittäisi naisista, — enemmän kuin silloin, kun kaikki hoviherrat juoksivat hänen perässään, — kun hän, kautta Yrjänän, näytti lapsensa kanssa ihanammalta kuin madonna kuningattaren kappelissa. En ole hyvä niinkuin hän — tiedän sen. Kukapa olisi — taivas tietköön, kukapa olisi? Hän väsyi ja kyllästyi minuun, — tiedän sen varsin hyvin. En osannut keskustella hänen kanssaan. Te nerokkaat ja kirjalliset miehet voitte sen tehdä ja minä en voinut — tunsin, etten voinut. Niinpä sinun ollessasi vain viisitoistavuotias poikanen saatoin kuulla teidän kahden keskustelevan runoudestanne ja kirjoistanne, kunnes jouduin sellaisen raivon, valtaan, että olin valmis kuristamaan teidät. Mutta olit aina hyvä poika, Harry, ja minä rakastin sinua — tiedät, että sinua rakastin. Ja tunsin, ettei vaimoni kuulunut minulle; eivätkä lapsetkaan kuulu. Ja sokaisin itseni ja rupesin pelaamaan uhkapeliä ja join ja riivaannuin kaikenmoisiin kirottuihin hulluuksiin pelkästä epätoivosta ja raivosta. Ja sitten tulee tämä Mohun ja vaimoni pitää hänestä — tiedän, että hän pitää hänestä."
"Totisesti, sieluni autuuden kautta, olette väärässä, sir", huudahti Esmond.
"Hän ottaa vastaan kirjeitä häneltä", huudahti mylord — "katsopas tätä, Harry", ja hän veti esiin paperin, jossa oli ruskea veritahra. Se putosi lordilta sinä päivänä, jolloin hän ei kuollut. Muuan renki löysi sen maasta ja antoi sen minulle. Tässä on koko sepustus niiden kirotulla teatterisoperroksella: "Jumalainen Gloriana; — Miksi katsotte niin kylmästi orjaanne, joka teitä jumaloi? Ettekö vähääkään sääli tuskia, joita olette nähnyt minun kärsivän? Ettekö suvaitse antaa mitään vastausta kirjenippuihin, jotka ovat kirjoitetut omalla sydänverelläni? Vaimoni on saanut useampiakin kirjeitä häneltä."
"Mutta hän ei ole vastannut ainoaankaan", huudahti Esmond.
"Se ei suinkaan ole Mohunin vika", sanoi mylord; "ja minä tahdon kostaa hänelle — niin totta kuin Jumala on taivaassa, sen teen."
"Yhden tai parin kevyen sananko tähden panette alttiiksi vaimonne kunnian ja perheonnenne, mylord?" keskeytti Esmond rukoilevasti.
"Pyh! Vaimoni kunniasta ei tule kysymystä", sanoi mylord, "voimme riidellä monenmoisista muista asioista. Jos elän, tulee tuo roisto saamaan rangaistuksensa; jos kuolen, on perheelleni siitä vain helpotusta: maailma on yhtä tuhlaajaa köyhempi; ja Frank saa parempia opettajia kuin isänsä. Olen tehnyt päätökseni, Harry Esmond, ja tapahtukoon mitä tahansa, olen sen puolesta rauhallinen. Jätän vaimoni ja sinut lasteni holhoojiksi."