He menivät ravintolan anniskelupuolelle ja pyysivät yksityishuonetta ja viiniä ja kortteja; ja kun tarjoilija oli nämä tuonut, he alkoivat juoda ja esittää maljoja ja näyttivät kovin ystävällisiltä niinkauan kuin palvelijat olivat huoneessa.
Harry Esmondin suunnitelma oli sanalla sanoen tämä: hän aikoi ryhtyä puheisiin lordi Mohunin kanssa, loukata tätä ja siten päästä riidassa etusijalle. Niinpä hän tarjoutui pelaamaan, kun kortit otettiin esiin. "Pyh!" sanoi lordi Mohun (joka joko tahtoi pelastaa Harryn tai katsoi parhaaksi olla koettelematta tuota botte de Jesnite'a ), — "nuorten yliopistoherrain ei pitäisi pelata näistä panoksista. Olette liian nuori."
"Kuka uskaltaa sanoa, että olen liian nuori?" puhkesi Harry puhumaan. "Pelkääkö teidän ylhäisyytenne?"
"Minäkö pelkäisin!" huudahti Mohun.
Mutta hyvä varakreivi näki tarkoituksen. "Pelaan kanssasi kymmenestä moidoresta, Mohun", hän sanoi. —
"Sinä tyhmä poika, emme me pelaa täällä pikkupenneistä kuten te Cambridgessa" Ja Harry, jolla ei ollut niin suurta summaa taskussaan (sillä hänen puolivuotisrahansa oli aina kovin tyyten kulutettu ennenkuin hän sai uuden), peräytyi vihaisena ja raivoissaan siitä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rahaa lyödä pöytään.
"Lyön nuoren herran panokseksi kruunun", sanoi lordi Mohunin kapteeni.
"Luulin että kruunut ovat armeijan herroilla harvinaisia", sanoi Harry.
"Onkos niitä yliopistossa?" kysyi kapteeni.
"Siellä annetaan narreja selkään", kiihtyi Harry, "ja ruoskitaan kerskailijoita ja heitetään penikat järveen."