OLEN VANKILASSA JA MINUA KÄYDÄÄN KATSOMASSA, MUTTA EI LOHDUTETA.
Ne, jotka ovat nähneet ennenaikaisen kuoleman kohtaavan kunnioittamiaan ja rakastamiaan henkilöitä ja tietävät, miten hyödytön lohdutus on, voivat kuvitella Harry Esmondin tuskaa hänen oltuaan tuon tuhoisan, öisen murhenäytelmän osanottajana. Hän ei voinut, sen hän tunsi, kohdata armasta emäntäänsä ja kertoa tälle mitä oli tapahtunut. Hän oli kiitollinen kun hyvä Atterbury suostui viemään tuon suruviestin ladylle; mutta surunsa ohella, jonka hän vankilaan vei mukanaan, hänellä oli sydämessään sellaista, mikä salaisesti häntä ilahdutti ja lohdutti.
Suuren salaisuuden oli Esmondille kertonut hänen onneton, kaatunut sukulaisensa maatessaan kuolinvuoteellaan. Jos hän sen paljastaisi, niinkuin hän oikein ja kunniallisesti voisi tehdä, toisi paljastus vain suuremman surun niille, joita hän maailmassa enin rakasti ja joilla jo oli tarpeeksi surua ennestäänkin. Saattaisiko hän häpeätä ja ahdinkoa niille, joihin oli kiintynyt niin monenmoisiin hellin rakkauden ja kiitollisuuden sitein? Häpäisisikö hän isänsä leskeä? Solvaisiko ja tahraisiko hän isänsä ja sukulaisensa kunniata? Ja minkä vuoksi? Pelkän arvonimen vuoksi, jota olisi käytettävä viattoman pojan kustannuksella, pojan, joka oli hänen rakkaan hyväntekijättärensä poika. Hän oli ratkaissut tämän asian omassatunnossaan sillävälin kuin poloinen lordi ripitti itsensä papille. Toisella puolella olivat kunnianhimo, kiusaus ja oikeuskin; mutta rakkaus, kiitollisuus ja uskollisuus pitivät puoliaan toisaalla. Ja kun taistelu oli päättynyt Harryn tunnossa, hänet valtasi oikeamielisen onnen tunne, ja kiitollisuuden kyyneleet silmissään hän kiitti Jumalaa siitä päätöksestä, minkä hän oli kyennyt tekemään.
"Kun omat veriheimolaiseni minut hylkäsivät", hän ajatteli, "ottivat nämä armaat ystävät minut luokseen ja hoivasivat minua. Kun itse olin nimetön orpo ja kaipasin suojelijaa, sain sen tuosta kunnon miehestä, joka nyt oli mennyt Korkeimman tuomioistuimen eteen katuen sitä vähäistä vääryyttä, minkä teki."
Ja tämän lohdullisen ajatuksen elähdyttämänä Esmond meni ilmoittautumaan vankilaan, suudeltuaan hyväntekijänsä kylmiä huulia.
Kolmantena päivänä Esmondin tulon jälkeen Gatehouse-vankilaan, (missä hän oli vuoteessa tuntien kovaa tuskaa haavassaan, joka oli tulehtunut ja jota ankarasti särki) hänen harkitessaan noita ajatuksia ja päätöksiä, joista juuri on puhuttu ja jotka sekä masensivat että lohduttivat häntä, vartija tuli ilmoittamaan, että eräs vieras kysyi häntä; ja vaikka Esmond ei voinut nähdä vieraan kasvoja, joita verhosi musta huntu ja vaikka tämän vartalo samaten oli kaikkein synkimmässä surupuvussa, hän tiesi kuitenkin heti, että hänen vieraansa oli hänen rakastettu emäntänsä.
Esmond nousi vuoteeltaan, missä hän lepäsi, koska hän oli kovin heikko, ja astui vierastaan vastaan peräytyvän vartijan sulkiessa oven heidän takanaan tuossa surujen tyyssijassa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä (sillä hänen oikea kätensä oli haavoittunut ja siteissä), ja hän olisi sulkenut siihen emäntänsä lempeän käden, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää työtä niin monena vuonna. Mutta lady Castlewood peräytyi hänestä, työnsi kasvoiltaan huntunsa ja nojasi suurta raudoitettua ovea vasten, jonka vanginvartija oli juuri sulkenut heidän takanaan. Ladyn kasvot olivat kalmankalpeat, kuten Esmond saattoi hunnun alta nähdä, ja hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin suloiset ja lempeät, katsoivat nuorukaiseen nyt niin synkän surullisina ja vihaisina, että se saattoi tämän, joka oli tottumaton saamaan osakseen tylyä kohtelua tältä henkilöltä, kääntämään pois katseensa ladyn kasvoista.
"Tämäkö, mr. Esmond", virkkoi hän, "on paikka, jossa teidät tapaan, ja tähän olette siis minut saattanut!"
"Olette tullut minua onnettomuudessani lohduttamaan, rouva", sanoi nuorukainen (vaikka hän tuskin tiesi miten puhuttelisi ladyä, niin ylivoimaisiksi kävivät hänen tunteensa, kun hän ladyä katseli.)
Lady lähestyi häntä hiukan, mutta seisoi yhä vaiteliaana ja vavisten katsellen nuorukaista mustien suruverhojensa takaa, pienet, valkoiset kädet yhteen puserrettuina, vavahtelevin huulin, silmät ilmeettöminä.