"Ette ole tullut minua nuhtelemaan", jatkoi nuorukainen hetken vaiti oltuaan. "Suruni on kyllin suuri sellaisenaan."
"Ottakaa pois kätenne, — älkää koskeko sillä minua!" huudahti lady.
"Katso, se on verinen!"
"Parasta olisi, että olisivat vuodattaneet kaiken vereni", virkkoi Esmond, "jos te olette minulle tyly."
"Missä on mieheni?" keskeytti lady. "Anna minulle takaisin mieheni, Henry! Miksi katselit tyynenä hänen murhaansa? Miksi pääsi petturi, joka sen teki, pakenemaan? Sinä, perheemme esitaistelija, joka tarjoudut puolestamme kuolemaan — sinä, jota hän rakasti ja johon hän luotti ja jonka huostaan minä hänet uskoin — sinä, joka vannoit rakkautta ja kiitollisuutta ja johon minä luotin — niin, luotin sinuun — miksi olet sinä täällä ja miksi on jalo Francikseni mennyt? Miksi tulit luoksemme? Olet tuottanut meille vain surua ja huolta, — ja katumusta, katkeraa katumusta — korvaukseksi rakkaudestamme ja hyvyydestämme. Olenko milloinkaan tehnyt sinulle vääryyttä, Henry? Olit vain orpolapsi, kun näin sinut ensikerran — kun sinut ensikerran näki hän, joka oli niin hyvä ja jalo ja luottava. Hän olisi tahtonut lähettää sinut pois, mutta minä, tyhmä nainen, kehoitin häntä suomaan sinun jäädä. Ja sinä teeskentelit rakastavasi meitä ja me uskoimme sinuun. Sinä teit kotimme onnettomaksi, ja minä menetin puolisoni sydämen ja menetin hänet sinun tähtesi — menetin hänet — menetin nuoruuteni rakkauden. Jumaloin häntä, sinä tiedät, että häntä jumaloin — ja hän oli minulle muuttunut. Hän ei ollut enää entinen Francikseni, — rakas, rakas soturini. Hän rakasti minua, ennenkuin hän näki sinut, ja minä rakastin häntä. Oi, Jumala on todistajani, kuinka minä häntä rakastin! Miksi hän ei lähettänyt sinua luotamme pois? Syynä oli vain hänen hyvyytensä, joka ei voinut minulta silloin mitään kieltää. Ja vaikka sinä olit nuori — niin, ja avuton ja hyljätty — oli paha, tunsin, että oli paha pitää sinua luonaan. Minä luin sen kasvoistasi ja silmistäsi. Näin, että ne ennustivat meille pahaa — ja se tuli; tiesin, että se oli tuleva. Miksi sinä et kuollut silloin, kun olit rokossa — kun minä itse hoidin sinua etkä sinä tuntenut minua houreissasi — ja huusit minua vaikka olin siinä vierelläsi? Kaikki mitä sittemmin on tapahtunut, oli oikea tuomio häijylle sydämelleni — minun häijylle, kateelliselle sydämelleni. Ah, minua on rangaistu — kauhealla tavalla rangaistu! Mieheni makaa verissään — murhattuna puolustaessaan minua, hyvä, hyvä, jalo herrani — ja sinä olit hänen luonaan ja sinä annoit hänen kuolla, Henry!"
Nämä sanat, jotka surunsa rajuudessa lausui henkilö, joka tavallisesti oli tyyni ja joka harvoin puhui hymyilemättä lempeästi ja ääni viehkeänä, alkoivat soida Esmondin korvissa, ja sanotaan hänen toistaneen useita niistä kuumeessa, johon hän nyt joutui haavansa sekä varmaankin mielenkuohun vuoksi, minkä sellaiset intohimoiset, ansaitsemattomat moitteet hänessä aiheuttivat. Tuntui aivan kuin hänen uhrauksensa ja rakkautensakin tähän naiseen ja hänen perheeseensä muuttuisivat pahaksi ja moitittavaksi, aivan kuin hänen olonsa heidän keskuudessaan todellakin olisi ollut surun aihe ja hänen elämänsä jatkuminen tuottaisi vain surua ja katkeruutta heille. Koska lady Castlewood puhui katkerasti, nopeasti ja kyynelittä, ei nuorukainen puolustautunut eikä vastustanut sanallakaan, vaan istui vankilavuoteensa jalkopäässä ja oli sitäkin suuremman tuskan vallassa ajatellessaan, että juuri tuo hellä ja rakastettu käsi häntä noin ilkeästi haavoitti ja että hän oli voimaton ladyn katkeraa surua lieventämään ladyn sanat, kun hän puhui, koskivat nuorukaisen jokaiseen muiston säikeeseen, ja koko hänen lapsuutensa ja varhaisimmat nuorukaisvuotensa astuivat esiin hänen sisimmästään, sillävälin kun hänen ladynsä, vielä eilen niin hellä ja lempeä — tämä hyvä enkeli, jota hän oli rakastanut ja jumaloinut — seisoi hänen edessään, ahdistaen häntä purevin kielin ja ilkein elein.
"Soisin, että olisin herrani sijassa", vaikeroi nuorukainen. "Ei ollut minun vikani, etten minä kuollut, rouva. Mutta kohtalo on meitä kaikkia väkevämpi ja tahtoi sen mitä on tapahtunut. Olisi ollut parempi minulle, että olisin kuollut, kun minussa oli tuo tauti."
"Niin olisi, Henry", sanoi lady ja puhuessaan loi hän nuorukaiseen katseen, joka samalla kertaa oli niin hellä ja niin surullinen, että tämä kohottaen kätensä ilmaan hurjana peräytyi ja piilotti päänsä vuodepeitteeseen. Kun hän kääntyi, hän loukkasi haavoittuneen kätensä seinään, jolloin siteet luistivat paikoiltaan ja hän tunsi veren uudelleen syöksyvän haavasta. Hän muistaa tunteneensa salaista mielihyvää tuosta onnettomuudesta ja ajatelleensa: "Jos nyt kuolisin, niin kuka surisi minua?"
Tämä verenvuoto tai suru ja epätoivo, joiden vallassa onneton nuorukainen oli tuon onnettomuuden aikana, on varmaankin saanut hänet pyörtymään pian sen jälkeen; sillä hänellä ei ole juuri mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui, paitsi että joku, varmaankin hänen emäntänsä, tarttui hänen käteensä — ja sitten hänen korvissaan humisi, kun hän heräsi ja kaksi tai kolme vankilan asujainta oli hänen vuoteensa ympärillä, jossa hän lepäsi käsivarrestaan vuotaneessa verilammikossa.
Haavan sitoi nyt uudelleen vankilan haavuri, joka sattui olemaan paikalla; ja johtajan vaimo ja palvelija, molemmat kelpo ihmisiä, olivat potilaan luona. Esmond näki emäntänsä vielä huoneessa herätessään horroksestaan, mutta hän poistui sanomatta sanaakaan; johtajan vaimo kertoi sentään nuorukaiselle, että lady istui hänen huoneessaan jonkun aikaa sen jälkeen ja ettei hän poistunut vankilasta, ennenkuin sai kuulla, että Esmond näytti rupeavan toipumaan.