Useita päiviä jälkeenpäin, kun Esmond toipui kuumeesta, joka hänellä oli ollut ja joka iski häneen tuona iltana melko voimakkaasti, toi kelpo vartijan vaimo potilaalleen juuri pestyn ja silitetyn nenäliinan, jonka kulmassa nuorukainen tunsi emäntänsä tutut nimikirjaimet ja varakreivittären kruunun "Lady sitoi sen käsivartenne ympärille, kun pyörryitte ja ennenkuin hän huusi apua", selitti vartijan vaimo. "Lady parka! häneen koski kovasti miehensä kohtalo. Lordi on tänään haudattu ja paljon ylimystön vaunuja saattoi häntä — mylord Marlborough'n ja mylord Sunderlandin ja henkivartioston upseerien; lordi palveli entisen kuninkaan aikaan henkivartiostossa; ja mylady on kahden lapsensa kanssa ollut kuninkaan luona Kensingtonissa ja pyytänyt kuninkaan apua lordi Mohunia vastaan, joka on piiloutunut ja mylord Warwickin ja Hollannin jaarlia vastaan, joka on valmis antautumaan kuulusteltavaksi."
Sellaiset olivat uutiset, joita höysti vakuutukset hänen omasta ja hänen palvelijattarensa Mollyn rehellisyydestä; he eivät näet milloinkaan olisi varastaneet muuatta joutavaa mr. Esmondin kultaista kalvosinnappia, joka oli kateissa hänen pyörtymiskohtauksensa jälkeen ja jonka vartijan vaimo toi holhokilleen. Nuorukaisen ajatukset seurasivat ennenaikaiseen hautaan tuota jaloa henkilöä, tuota lempeätä ystävää, tuota urheata herraa, sanassaan rehellistä ja ajatuksissaan jalomielistä (jos hän teoissaan olikin heikko, mutta ovatko hänen etevämpänsä häntä paljonkaan vahvempia?); hän oli antanut tälle leipää ja suojan silloinkuin hänellä ei niitä ollut, kodin ja rakkautta silloin kuin hän tarvitsi; jos hän olikin häneltä salannut erään tärkeän salaisuuden, oli hän niin tehdessään vain tehnyt sellaista, mitä ennen kuolemaansa katui — vääryyden tosin, mutta sellaisen, jota katumus seurasi ja jonka oli aiheuttanut melkein vastustamaton kiusaus.
Esmond otti käteensä nenäliinan, kun hoitajatar poistui luotaan ja hyvin todennäköisesti suuteli sitä ja katseli sen nurkkaan kirjailtua kiehkuraa. "Tuo kruunu on sinulle tuottanut tarpeeksi surua", ajatteli hän, "rakas lady, joka olet niin hellä ja lempeä. Otanko sen sinulta ja lapsiltasi? En, en milloinkaan! Pidä se ja käytä sitä, oma pikku Frankini, kaunis poikaseni! Ellen voi itselleni nimeä luoda, voin ainakin kuolla ilman tätä. Jonakuna päivänä, kun rakas emäntäni näkee sydämeeni, saan hyvitykseni; ja ellei se tapahdu täältä eikä nyt, niin ainakin siellä, minne kunnia ei meitä seuraa, vaan jossa rakkaus iankaikkisesti hallitsee."
Tarpeetonta on tässä kertoa yksityiskohtia, koska ne on esitetty lakimiesten tiedonannoissa, tai tuloksia siitä kuulustelusta, joka seurasi mylord Castlewoodin surullista murhaa. Kahdesta lordista, jotka olivat sekaantuneet tuohon surulliseen asiaan, huomasivat toisen, mylord Warwickin ja Hollannin jaarlin, joka oli toiminut eversti Westburyn vastustajana ja jota Westbury oli haavoittanut, hänen päärinsä, joiden edessä häntä kuulusteltiin, syyttömäksi, hovimarsalkka, lordi Somers toimi puheenjohtajana, ja päämies, lordi Mohun, havaittiin syylliseksi miesmurhaan (josta häntä myös syytettiin ja jota hän mitä vilpittömimmin katui), vetosi pappeihinsa ja vapautettiin siis ilman mitään rangaistusta. Murhatun aatelismiehen leski, niin meille vankilassa kerrottiin, osoitti tavatonta itsepäisyyttä, ja, vaikka hänen täytyi odottaa kymmenen vuotta ennenkuin hänen poikansa tuli tarpeeksi vanhaksi sen täytäntöönpanemiseen, julisti lady kostavansa miehensä murhaajalle — niin suuresti ja niin äkkiä oli suru, viha ja onnettomuus nähtävästi hänet muuttaneet. Mutta ei onni, myötä- eikä vastoinkäyminen muuta miehiä eikä naisia. Se vain kehittää heidän luonnettaan. Niinkuin ihmisessä piilee tuhansia ajatuksia, joita hän ei tunne, ennenkuin hän tarttuu kynään kirjoittaakseen, niin on sydänkin salaisuus sille miehelle tai naiselle, joka sitä omassa rinnassaan kantaa. Koston, toiminnan, intohimojen, hyvien ja pahojen tekojen siemenet ovat ihmisen sisällä, salattuina ja aavistamattomina, kunnes sattuma ne kutsuu esiin. Miehensä kuoleman johdosta näytti muutos tulevan lady Castlewoodin koko käytökseen ja mieleen; mutta tästä tulemme puhumaan oikealla ajallaan hetimmiten.
Lordeja tutkivat sitten heidän päärinsä Westminsterissä heidän etuoikeutensa mukaan, ja heidät tuotiin Towerista valtion saattuein ja huvilaivoin, ja luutnantit ja tapparamiehet saattoivat heitä; mutta tuohon surulliseen taisteluun osaaottaneet alempisäätyiset kuulusteltiin Newgatessä, niinkuin sopivaa oli. Ja koska heidät kaikki havaittiin syyllisiksi, vetosivat myöskin he papistoon. Tuomio, kuten kaikki tiedämme, on tällaisessa asiassa se, että syyllinen on vuoden tai kuninkaan armahduksen viipymisajan vankilassa, ja hänen kättänsä poltetaan tai siihen merkitään vain kylmällä raudalla tai jätetään tämäkin rangaistus kokonaan hallitsijan armahduksen nojalla. Niinpä huomasi Harry Esmond olevansa rikollinen ja vanki kaksikymmentäkaksi vuotiaana. Nuo kaksi everstiä, hänen toverinsa, ottivat asian perin kevyeltä kannalta. Kaksintaistelut kuuluivat heidän virkaansa eivätkä he kunnian miehinä voineet kieltäytyä senlaatuisista kutsuista.
Mutta Harry Esmondiin nähden oli asia toinen. Hänen elämänsä oli muuttunut sen miekanpistoksen kautta, joka lopetti hänen hyvän isäntänsä elämän. Sillaikaa kun hän makasi vankilassa vanha tohtori Tusher sairastui ja kuoli, ja lady Castlewood määräsi Thomas Tusherin avoimeksi jääneeseen paikkaan, jonka täyttämisestä hän tuhansia kertoja oli niin lempeästi puhunut Harry Esmondille: etteivät he milloinkaan eroaisi, miten Harry kasvattaisi ladyn pojan, miten maalaispappina oleminen, kuten pyhä George Herbert tai hurskas tohtori Ken olivat tehneet, oli kaikkein onnellisin ja suurin elämäntehtävä, miten (jos hän sitä itsepäisesti halusi, vaikka lady puolestaan mieluummin hyväksyi kuningatar Elisabetin mielipiteen, ettei piispalla tulisi olla vaimoa ja kun ei kerran piispalla, niin miksipä siis papillakaan) hän etsisi hyvän vaimon Harry Esmondille; ja niin pohtivat he lieden ääressä tuhansia kauniita tulevaisuussuunnitelmia lasten leikkiessä ympäri salia. Kaikki nämä suunnitelmat olivat nyt tuhotut. Thomas Tusher kirjoitti Esmondille vankilaan ilmoittaen, että hänen emäntänsä oli antanut hänelle viran, jota hänen arvoisa isänsä oli niin monta vuotta hoitanut, ettei lady niiden surullisten tapausten jälkeen, jotka olivat sattuneet (joista Tom puhui kovin ylevällä kauhulla), saattanut milloinkaan nähdä arvoisan Tusherin saarnatuolissa eikä poikansa pöydässä miestä, joka oli syypää perheen isän kuolemaan, että lady pyysi häntä sanomaan, että hän rukoili sukulaisensa katumisen ja hänen maallisen onnensa puolesta ja että tämä sai vapaasti käyttää ladyn apua kaikkiin niihin elämänsuunnitelmiin, joihin hän saattoi ryhtyä, mutta ettei lady tällä puolen haudan enää halunnut häntä nähdä. Ja omasta puolestaan Tusher lisäsi, hänkin soi nuoruutensa ystävälle Harrylle rukouksensa ja suositteli hänelle vankilassa oloaikanaan luettavaksi muutamia uskonnollisia teoksia, jotka pastori julisti kovin terveellisiksi tuossa valitettavassa asemassaan oleville syntisille.
Ja tämä oli palkkio alttiista elämästä — tämä vuosikausia kestäneen rakkaan kanssakäymisen ja intohimoisen uskollisuuden loppu! Harry olisi mielellään kuollut isäntänsä puolesta ja häntä pidettiin melkein hänen murhaajanaan; lady ei tiennyt, miten paljon hän oli uhrannut emäntänsä puolesta, ja kuitenkin työnsi hänet luotaan. Harry oli lahjoittanut hänen perheelleen kaiken mitä heillä oli, ja lady puhui hänelle almujen antamisesta aivankuin palkolliselle! Suru isäntänsä menettämisestä, hänen oman nykyisen asemansa synkkyys ja epäilykset tulevaisuuden suhteen — kaikki unohtuivat tämän kauhistavan häväistyksen johdosta, joka hänen täytyi kestää, nekin masensi tämä kidutus suuremmalla voimallaan.
Hän kirjoitti mr. Tusherille vastauksen vankilastaan onnitellen pastoria tämän saaman Castlewoodin papinviran johdosta. Sarkastisesti hän kehoitti tätä askel askelelta seuraamaan ihailtavaa isäänsä, jonka kauhtanan hän oli perinyt, ja kiitti ladyä hänen avuntarjouksistaan, joita hän ei uskonut tarvitsevansa ja kehoitti ladyä muistamaan, jos hänen päätöksensä joskus muuttuisi Harryn suhteen, että hän oli valmis antamaan tälle todisteita uskollisuudesta, joka ei milloinkaan ollut horjunut ja jota hänen perheensä ei milloinkaan olisi tullut epäillä. "Ja ellemme enää kohtaa tässä maailmassa tai jos kohtaamme vain kuin vieraat", jatkoi mr. Esmond, — "tuomio, jonka julmuutta ja vääryyttä en välitä valittaa — tietää hän tämän jälkeen kuka oli hänelle uskollinen ja oliko hänellä mitään syytä epäillä sukulaisensa ja palvelijansa rakkautta ja alttiutta."
Tämän kirjeen lähettämisen jälkeen nuorukaisparan mieli oli vähän rauhallisempi kuin se oli ollut sitä ennen. Isku oli annettu ja hän oli sen kestänyt. Hänen julma jumalattarensa oli levittänyt siipensä ja kiitänyt pois ja jättänyt hänet yksin ja ystävittä, mutta virtute sua. Ja hänen täytyi horjumattomana kantaa sekä oikeudentuntonsa että tieto kärsimästään vääryydestä, kunniansa ja onnettomuutensa. Samoin kuin olen nähnyt miesten heräävän ja tarttuvan aseihin äkillisen torventoitotuksen kuullessaan, samoin jännittyy myös miehekäs mieli päättäväisyyteen tarpeen vaatiessa, kohtaa uhkaavan vaaran horjumattomana, ja, olipa hän kukistettu tai kukistaja, katsoo sitä aina suoraan silmiin. Oi, kukaan ei tiedä voimaansa eikä heikkouttaan, ennenkuin sattuma osoittaa niiden arvon. Jos hänen elämässään on ajatuksia ja tekoja, joiden muistoa mies häveten peräytyy, niin on varmaan myös sellaisia, joiden omistamisesta ja muistamisesta hän voi olla ylpeä — anteeksi annettuja loukkauksia, kukistettuja kiusauksia silloin tällöin — ja kestävyyden voittamia vaikeuksia.
Nämä eläviä koskevat, ajatukset vaivasivat paljon suuremmassa määrässä kuin suuri, katkera suru kuolleista Harry Esmondia hänen ollessaan vankilassa tutkinnon jälkeen; mutta voidaan ymmärtää, ettei hän voinut ottaa onnettomuustovereitaan tunteittensa uskotuksi, ja toiset luulivat, että nuorukaista vaivasi katumus ja suru isäntänsä menettämisestä. Tähän harhaluuloon hän suvaitsikin heidät jättää. Toverina hän oli niin synkkä ja hiljainen, että nuo kaksi upseeria, hänen kärsimystoverinsa, jättivät hänet suurimmaksi osaksi yksikseen; hyvin todennäköisesti he eivät pitäneet siitä, mitä he hänestä tiesivät; he lohduttautuivat arpapelillä, korteilla ja pullon tyhjentämisellä ja kuluttivat oman vankeusaikansa omalla tavallaan. Esmondista tuntui kuin hän olisi elänyt vuosia tuossa vankilassa ja sieltä päästessään hän oli muuttunut ja vanhentunut. Muutamina elämän aikoina elämme tunteissamme vuosia muutamissa viikoissa ja muistossamme nuo ajat ovat kuin suuria aukkoja vanhan ja uuden elämän välillä. Ette tiedä miten paljon kärsitte noissa ratkaisevissa sydänsairauksissa, ennenkuin tauti on ohitse ja katseenne jälkeenpäin palaa siihen. Kun aika on kulunut, on tuska ainakin siedettävä. Päivä kuluu, olipa tuska suurempi tai pienempi ja yökin menee jotenkuten. Vasta aikojen kuluttua huomaamme, millainen vaara on ollut — niinkuin mies metsästäessään tai ratsastaessaan tekee henkensä kaupoilla huimaavan hypyn ja myöhemmin ihmettelee miten hän on kyennyt sen tekemään. Oi, te synkät surun ja raivon kuukaudet! Hän, joka niitä muistelee, on nyt vanhus. Kauan sitten hän on anteeksiantanut ja siunannut sen hellän käden, joka häntä haavoitti; mutta haavan jälki säilyy ja haava on vain arpeutunut — ei mikään aika, kyyneleet, hyväilyt eikä katumus saata tuota vammaa pyyhkiä pois. Kankeaoppisia olemme suruun nähden Reficimus rates quassas[korjaamme rikkoutuneet laivat]: härnäämme tuota merta yhä uudelleen ja uudelleen ja teemme uusia uhkayrityksiä. Esmond ajatteli varhaista elämäänsä koetuskaudeksi ja tätä viimeistä koettelemustaan miehuudenkokeeksi ennen elämään astumistaan — niinkuin nuoret intiaanit vaieten kestävät kidutuksia, ennenkuin astuvat soturin arvoon heimonsa keskuudessa.