OTAN KUNINGATTAREN PESTIN QUININ RYKMENTTIIN.
Mies, jolla oli oranssin ruskea livrea sinisin nauhoin ja rintapielin, oli odottamassa kun Esmond saapui vankilasta ja otettuaan nuorukaisen kevyen matkalaukun johti hänet pois hirveästä Newgatesta ja Fleet Conduitin kautta Thames joelle, jossa he kutsuivat soutajan ja matkasivat pitkin jokea Chelseahen. Esmondin mielestä aurinko milloinkaan ollut paistanut niin kirkkaasti eikä ilma tuntunut niin raittiilta ja virkistävältä. Temple Garden näytti hänestä heidän ohi soutaessaan Eedenin yrttitarhalta; ja laiturien, telakkain ja joen varrella olevien rakennusten ulkomuoto, Somerset Housen ja Westminsterin (jossa loistava uusi silta oli juuri alulla), Lambethtornin ja palatsin näkeminen, sekä tuo loistava Thamesin väylä, joka kuhisi veneitä ja huvipursia, täytti hänen sydämensä mielihyvällä ja ilolla — niinkuin sellainen ihana näky helpostikin riemastutti sitä, joka niin kauan oli ollut vankina ja joka oli hautonut niin surullisia ajatuksia, jotka vielä enemmän olivat synkentäneet hänen vankeusaikaansa. He soutivat viimein sievään Chelsean kylään, jossa ylimystöllä on useita kauniita maataloja ja niin he saapuivat leskivarakreivittären taloon — hauskannäköiseen, uuteen taloon, joka sijaitsi joelle päin olevassa talorivissä ja jonka takana oli sievä puutarha. Talosta aukeni miellyttävä näköala sekä Surreyhin että Kensingtoniin, jossa on tuo lordi Warwickin, Harryn vastustajan vanhanaikuinen, ylväs palatsi.
Täällä leskivarakreivittären salongissa nuorukainen näki uudelleen muutamia niistä kuvista, jotka olivat olleet Castlewoodissa, ja jotka varakreivitär oli sieltä kuljettanut pois miehensä, Henryn isän, kuoltua. Ylimmällä paikalla oli sir Peter Lelyn maalaama muotokuva hänen armostaan neiti Isabella Esmondista Dianana keltaisessa silkissä, jousi kädessä ja puolikuu otsalla, hyppivien koirien ympäröimänä. Se oli maalattu siihen aikaan, jolloin kuninkaallisten Endymionien sanottiin saaneen osakseen suosiota tältä metsästäjättäreltä; ja koska jumalattaret ovat ikuisesti nuoria, ei tämäkään jumalatar kuolinpäiväänsä asti, luullut koskaan vanhentuvansa, vaan vaati ihmisiä uskomaan, että muotokuva yhä oli aivan hänen näköisensä.
Sitten kun kamaripalvelija, jolla sen ohella oli useita muitakin toimia varakreivittären vaatimattomassa taloudessa, oli johdattanut nuorukaisen huoneeseensa, suvaitsi tämä elähtänyt Diana-jumalatar ilmestyä sopivan odotuksen jälkeen. Turkkilaiseen pukuun puettu murjaani punaiset saappaat jalassa ja kaulassa hopeakaulus, johon varakreivittären vaakuna oli kaiverrettu, saapui hänen edellään kantaen hänen tyynyään; sitten tuli varakreivittären seuranainen; sitten pieni pyykoiralauma haukkuen ja hyppien ankaran metsästäjättären edellä; ja katso, sitten saapui itse varakreivitär "tuoksuja tulvien". Esmond muistaa lapsuudestaan tuon voimakkaan myskin tuoksun, jota huokui hänen emintimänsä, sillä siksi häntä voidaan sanoa. Niinkuin taivas käy punaisemmaksi ja punaisemmaksi auringon laskun lähestyessä, niin alkoivat leskivarakreivittärenkin posket hänen vanhetessaan punoittaa yhä voimakkaammin. Hänen kasvonsa olivat koristetut heleällä punamaalilla, joka näytti vielä helakammalta sen valkoisen maalin vuoksi, jota oli käytetty sen vaikutusta lieventämään. Hän käytti hiuskiharoita, jommoiset olivat olleet muodissa kuningas Kaarlen aikaan; kuningas Vilhelmin aikaisilla naisilla oli sensijaan hiuslaitteet, jotka olivat Cybelen tornin kaltaiset. Hänen silmänsä loistivat tämän omituisen maalien, värien ja hiusvoidelaitteiden takaa. Sellainen oli leskivarakreivitär, mr. Esmondin isän leski.
Henry kumarsi hänelle niin syvään kuin hänen arvonsa ja sukulaisuutensa ansaitsivat ja lähestyi häntä mitä suurimmalla vakavuudella ja suuteli taas tuota kättä, jonka vapisevilla nivelillä kimalteli joukko sormuksia — ja muisti menneet ajat, jolloin tuo vapiseva käsi sai hänet vapisemaan. "Markiisitar", sanoi hän kumartaen ja polvistuen toisen polvensa varaan, "onko minulla kunnia suudella kättä?" Sillä sisäisen naurun ohella, naurun, jonka sellaisen omituisen vanhan olennon näkeminen hyvin kykeni nuoressa miehessä aiheuttamaan, hän tunsi hyvänsuopuutta ja veriheimolaisuuden tunnetta. Hän oli ollut hänen isänsä vaimo ja oli hänen isoisänsä tytär. Hän oli kärsinyt häntä menneinä aikoina ja oli nyt omalla tavallaan ystävällinen häntä kohtaan. Ja kun nyt Esmondin mieli oli keventynyt eikä tuo salainen häväistys enää häntä synkistyttänyt, hän oli onnellinen tuntiessaan perhesiteitä ja omistaessaan niitä — ja tunsi ehkä jonkun verran salaista turhamaisuutta tekemässään uhrauksesta. Hän tiesi, että hän, Esmond, todellisuudessa oli perheen pää, jota vain oma jalomielisyytensä esti oikeuttaan käyttämästä.
Aina sen jälkeen kuin hän oli saanut tietää tuon salaisuuden isäntä-paraltaan tämän kuolinvuoteella, hän oli tuntenut itsenäisyyttä, jommoista ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja joka ei hänestä milloinkaan sen jälkeen luopunut. Niinpä hän nimitti vanhaa tätiään markiisittareksi, mutta teki sen sillä tavoin, kuin hän itse, joka tätä niin puhutteli, olisi ollut Esmondin markiisi.
Lukiko lady nuoren miehen silmistä, jotka eivät enää ollenkaan pelänneet hänen omiaan eikä niiden vanhuuden elähyttämää valtaa, että nuorukainen tiesi tai ainakin aavisti oikean syntyperänsä? Varakreivitär säpsähti hämmästyneenä hänen muuttuneen käytöksensä johdosta; se olikin vallan erilaista käyttäytymistä kuin cambridgelaisen ylioppilaan, joka oli vieraillut varakreivittären luona kaksi vuotta sitten. Silloin oli Esmond lähtenyt varakreivittären luota taskussaan viisi kultarahaa, jotka oli saanut kamaripalvelijan kädestä. Varakreivitär katseli häntä silmät pyöreinä ja varmaankin hän vapisi vähän enemmän kuin hänen tapansa oli ja sanoi:
"Tervetuloa, serkku!" pelästyneellä äänellä.
Nuorukaisen päätös, kuten ennen on mainittu, oli ollut aivan toinen — nimittäin kulkea elämän läpi aivan kuin hän ei olisi tiennyt syntyperänsä salaisuutta, mutta nyt hän äkkiä aivan oikein päättikin valita toisen menettelytavan. Hän pyysi, että varakreivittären palvelijat poistuisivat huoneesta, ja kun he olivat jääneet kahdenkesken, hän sanoi: "'Tervetuloa lanko', pitäisi kai vähintäinkin sanoa, madame. Suurta vääryyttä on tehty minulle ja teille ja äitiraukalleni, joka ei enää ole elävien joukossa'."
"Taivaan nimessä vakuutan, että minä olin siihen syytön", huudahti varakreivitär antautuen heti. "Paha isäsi se —"