"Herra Titmarsh, minä onnittelen Teitä. Antakaa minulle kätenne, hyvä herra. Te olette nyt tämän yhtiön kahdestoista kirjanpitäjä ja Teidän palkkanne on niinmuodoin kasvanut viisi puntaa vuodessa. Kuinka jaksaa Teidän arvoisa äitinne, hyvä herra — Teidän kallis ja erinomainen äiti-rouvanne? Hyvässä voinnissa toivoakseni? Ja minä palavasti rukoilen, että tämä konttori kauan, kauan saa maksaa hänelle vuosieläkkeensä! Pankaapa muistiin, että jos hänellä on enemmän rahoja talletettavana, niin hän nyt saa korkeamman koron kuin viimeksi, koska hän on vuotta vanhempi, ja viisi prosenttia Teille, poikaseni! Miksi ette Te yhtä hyvin kuin joku muu? Nuoret miehet ovat aina nuoria miehiä eikä kymmenen punnan paperi ole haitaksi. Vai miten, herra Abednego?"
"Oh, eihän toki!" vastaa Abednego, kolmas kirjanpitäjä, joka juuri oli kielinyt Swinneystä, ja hän rupesi nauramaan, kuten me tosiaan kaikkikin teimme, milloin hyvänsä herra Brough laski jotakin pilan tapaista, emme siksi että se oli pilapuhetta, vaan meidän oli tapana nähdä tarkotus hänen kasvojensa ilmeestä.
"Noo, Roundhand", sanoo hän, "sananen Teidän kanssanne muista asioista. Rouva Brough tahtoo tietää, miksi ihmeessä Te ette koskaan eksy Fulhamiin."
"Hyvänen aika, se on liika ystävällistä", sanoi Roundhand perin ihastuneena.
"Mainitkaa joku päivä, ukkoseni. Sanotaan lauantaina, ja ottakaa yömyssy mukaanne."
"Te olette tosiaan liika ystävällinen. Minä olisin ylenmäärin ihastunut, mutta —"
"Mutta — ei mitään muttaa, ukkoseni. Kuulkaapas, kun rahaministeri osottaa minulle sen kunnian, että syö päivällistä kanssamme, ja minä tahdon, että Te kohtaatte hänet. Sillä asia on se, että minä olen Hänen Ylhäisyydelleen kehunut Teitä parhaimmaksi kassanhoitajaksi koko saarivaltakunnassa."
Roundhand ei voinut kieltäytyä seuraamasta tällaista kutsua, vaikka, kuten hän oli kertonut meille, rouva Roundhand ja hän olivat aikeissa viettää lauantain ja sunnuntain Putneyssä,[6] ja me, jotka tiesimme minkälaista mies-polosen elämä oli, olimme varmat siitä, että pääkirjanpitäjä saisi koreat haukkumiset vaimoltaan, kun tämä kuulisi, mistä oli kysymys. Hän oli näetsen kovasti nyreissään rouva Broughille, sillä rouva Brough, jolla oli vaunut, väitti, ettei tiennyt, missä Pentonville[7] sijaitsi, eikä siksi voinut käydä tervehtimässä rouva Roundhandia. Vaikka olisihan toki luullut hänen ajajansa löytävän tien.
"Jaha, ja sitten, Roundhand", jatkoi johtajamme, "kirjoittakaa, tehkää hyvin, seitsemän sadan määräys. Hoo, elkäähän repäiskö silmiänne, mies, en ole karkuun lähdössä. Kas niin — seitsemän sataa — ja yhdeksänkymmentä, sanokaamme yksin tein. Meillä on yhtiökokous lauantaina, mutta elkää olko huolissanne, minä kyllä teen niistä tilin, ennen kun ajetaan luokseni. Ministerin otamme vaunuihin Whitehallissa".[8]
Niin sanoen herra Brough käänsi maksuosotuksen kokoon ja hyvin sydämellisesti puristaen herra Roundhandin kättä, nousi nelivaljakon vetämiin vaunuihinsa (hän käytti aina neljää hevosta, Cityssäkin, missä se on niin vaikeata), jotka odottivat häntä konttorin ovella.