Bob Swinneyn oli tapana sanoa, että Brough velkoi yhtiötä kahdesta hevosesta, mutta ei koskaan ollut uskominen puoliakaan Bobin puheista, hän oli semmoinen koiranleuka ja pilkkakirves.
En tiedä, mitenkä lie ollut, mutta minusta ja eräästä Hoskins nimisestä pojasta (yhdestoista kirjanpitäjä), joka asui kanssani Salisburyn torikorttelissa, Fleet-kadulla, missä meillä oli hauska asumus toisessa kerroksessa, tuntui huilunsoittelumme tavattoman ikävältä tänä iltana, ja kun ehtoo oli hyvin kaunis, lähdimme kuljeksimaan West Endiin[9] päin. Saapuessamme vastapäätä Covent Gardenin teatteria olimme aivan lähellä "Globen krouvia" ja muistimme samalla Bob Swinneyn vieraanvaraisen kutsun. Emme olleet mitenkään kuvitelleet, että hän oli tarkottanut totta kutsullaan, mutta arvelimme, että saattaisi sittenkin pistäytyä sisälle; missään tapauksessa siitä ei voinut vahinkoa olla.
Vaan sielläpä me tapasimmekin Bobin takasalissa, missä hän oli luvannut olla, istumassa pöydän päässä, paksun tupakansavun keskellä, ja kahdeksantoista pojistamme kalistelemassa ja hakkaamassa lasejansa pöytään.
Minkä rähinän he nostivat meidän astuessamme sisään! "Hurraa!" huusi Bob, "tässä tulee kaksi lisää! Vielä kaksi tuolia, Mary, vielä kaksi lasia, vielä lämmintä vettä ja vielä kaksi kippoa viinaa! Kukapa herran nimessä olisi uskonut näkevänsä Titin täällä?"
"Niin", sanoin minä, "me tulimme tänne aivan sattumalta."
Nämät sanat synnyttivät uuden kauhean metakan — seikka oli nimittäin tosiaan se, että joka mies näistä kahdeksastatoista oli sanonut tulleensa sattumalta. Miten olikaan, hupaisen illan se sattuma meille antoikin, ja antelias Bob Swinney maksoi joka killingin.
"Hyvät herrat!" sanoi hän maksettuaan laskun, "olen kutsunut Teidät juomaan kunnioitettavan herra John Broughin terveydeksi, koska minun on kiittäminen häntä siitä kahdenkymmenen yhden punnan ja viiden shillingin lahjasta, minkä hän antoi minulle tänä aamuna. Mitä sanonkaan — kaksikymmentä yksi ja viisi? Ei, vaan sen ja vielä yhden kuukauden palkan, joka minun olisi ollut maksaminen — sakkoa — viimeistä penniä myöden, — lempo soi! siitä että olin lähtenyt paikastani, kuten olin aikonut tehdä huomen-aamulla. Minä olen saanut uuden paikan, erinomaisen paikan, voin vakuuttaa. Viisi guineaa viikossa, kuusi matkaa vuodessa, oma hevonen ja kevät kiesit ja kuljettava Länsi-Englannissa öljyä ja valaanrasvaa tarjoten. Hornaan kaasuyhtiö, ja eläköön herrat Gann ja Kumpp., Thames-kadulla Lontoon Cityssä!"
Olen näin seikkaperäisesti kertonut West Diddlesex vakuutusyhtiöstä ja herra Broughista, sen toimeenpanevasta johtajasta (vaikkei yhtiötä eikä sen johtajaa, hyvin ymmärrettävästi ole mainittu oikealta nimeltä), sen tähden että minun ja timanttineulani kohtalo oli salaperäisellä tavalla yhteydessä kummankin kanssa, kuten kohta näytän.
Teidän täytyy saada tietää, että West Diddlesexin pojat suuresti kunnioittivat minua, sen tähden, että minä tulin paremmasta perheestä kuin enimmät heistä, olin saanut klassillisen kasvatuksen, ja etenkin, koska minulla oli rikas täti, rouva Hoggarty, josta, täytyy se tunnustaakseni, minun oli tapana vankasti kerskailla. Ei ole mitenkään haitallista olla arvossa pidetty tässä maailmassa, mikäli olen huomannut, ja ellei hieman kehuskele puolestaan, niin saattaa olla varma siitä, ettei tuttavista kenkään näe vaivaa toisen tähden eikä kerro maailmalle hänen ansioitaan.
Niin että kun minä kotona käytyäni palasin konttoriin ja asetuin sijalleni vanhan päiväkirjan ääreen vastapäätä Birchin-kujaa päin antavaa likaista ikkunaa, annoin piankin poikasten tietää, että vaikka rouva Hoggarty ei ollut suonut minulle suurta rahasummaa, kuten olin odottanut — minä olin todella luvannut tusinalle heistä pitää kekkerit joen varrella, jos luvatut rikkaudet tulisivat minulle — minä annoin heidän tietää, sanon, että vaikka tätini ei ollut suonut minulle yhtään rahaa, hän oli lahjoittanut minulle komean timantin, joka oli ainakin kolmenkymmenen guinean arvoinen, ja että minä jonakuna päivänä prameilisin liikkeessä timantti rinnassani.