Mitä syytä minun olisi salata näiltä naisilta, missä asun?
"Olkaa hyvä ja lähettäkää kapine, saatuanne sen valmiiksi, herra
Titmarshille, n:o 3 Bell-kuja, Salisburyn kortteli, lähellä St.
Briden kirkkoa, Fleet-katu. Pyydän, soittakaa toisen kerroksen
kelloa."
"Hyvä herra, kuinka?" sanoi herra Polonius.
"Kuinka!" huusi vanha vaimo. "Herra Kuinka? Mais, ma chère, c'est impayable.[10] Tulkaa pois — tääll' on vaunut! Antakaa käsivartenne, herra Kuinka, nouskaa sisään ja kertokaa minulle kaikki kolmestatoista tädistänne."
Hän tarttui minua käsipuolesta ja hynttäsi puodista niin kerkeään kuin mahdollista, nuorten naisten nauraen seuratessa perästä.
"No, hypätkää sisään, kuuletteko?" sanoi hän pistäen terävän nokkansa ulos vaunun akkunasta.
"En voi, mylady", sanon minä, "minulla on täällä ystävä."
"Vielä vai! mäkeen koko ystävänne ja hypätkää sisään!" Ja ennen kun kerkesin kunnolleen saada sanaa suustani, työnsi muuan iso puuteroitu roikale, keltaiset samettiset polvihousut jalassa, minut vaunujen portaita ylös ja paiskasi oven kiinni perässäni.
Juuri vaunujen vieriessä pois ennätin silmätä Hoskinsiin, enkä koskaan unohda hänen muotoansa. Siinä seisoi Gus, suu ammollaan, silmät pyöreinä muljottaen, savuava sikaari kädessään, ihmetellen minkä jaksoi minulle juuri sattunutta merkillistä seikkailua.
"Kuka on tämä Titmarsh?" sanoo Gus. "Vaunuihin oli aatelinen kruunu maalattu, niin hitto soi olikin!"