"Niin, nykyaikaiseen tapaan, ja lähettäkää lasku hänelle. Siinähän on tuon korukapineen ympärillä melko määrä kultaa, jonka Te tietenkin suvaitsette laskea pois."
"Viimeistä pennyä myöten", sanoo herra Polonius kumartaen ja katsellen timanttia. "Se on tosiaan ihmeellinen kapine", sanoi hän, "vaikka timantti on todellakin soma pieni kappale. Katsokaahan sitä, mylady. Se on iiriläistä tekoa, leimattu v:lta 95 ja saattaa kenties muistuttaa Teidän Armonne varhaisimman nuoruuden aikoja."
"Olkaa höpisemättä, herra Polonius!" sanoi vanha nainen, pieni kaitakasvoinen vaimo, jonka kasvot olivat tuhansissa rypyissä. "Kuinka Te rohkenette, herra hyvä, puhua sellaista hölynpölyä minun kaltaiselleni vanhalle vaimolle. Enkö minä ollut viisikymmenvuotias vuonna 95 ja iso-äiti vuonna 96?" Hän pisti esiin pari kuihtunutta, vapisevaa kättä, avasi kannen, tarkasti sitä hetkisen ja sitten purskahti nauramaan: "Niin totta kuin elän, onhan se iso Hoggartyn timantti!"
Taivasten tekijät! mikä talismani olikaan joutunut käsiini?
"Katsokaa, tytöt", jatkoi vanha nainen, "tämä on koko Irlannin isoin koriste. Tämä punanaamainen mies tässä keskellä on polonen Mick Hoggarty, eräs orpanani, joka oli rakastunut minuun vuonna 84, kun minä juuri olin menettänyt rakkaan isoisä-parkanne. Nämät kolmetoista punaista hiuksenheiskaletta edustavat hänen kolmeatoista kuuluisaa sisartaan — Biddy, Minny, Theddy, Widdy (lyhennys Williaminasta), Freddy, Izzy, Tizzy, Mysie, Grizzy, Polly, Dolly, Neil ja Bell — kaikki naimisissa, kaikki julmia ja kaikki punatukkaisia. Ja kenen heistä Te olette poika, nuori mies? — vaikka oikeus vaatii myöntämään, ettette ole perheen muotoon."
Kaksi kaunista nuorta naista käänsi minuun kaksi kaunista mustaa silmäparia ja odotti vastausta, jonka he olisivat saaneetkin, ellei vanha vaimo olisi ruvennut latelemaan satoja juttuja yllämainituista kolmestatoista naisesta ja kaikista heidän rakastajistaan, kaikista heidän vastoinkäymisistään ja kaikista Mick Hoggartyn kaksintaisteluista. Hän oli viidenkymmenen vuoden roskajutut tietävä kronika. Vihdoin hänet keskeytti ankara yskäkohtaus, jonka loputtua herra Polonius erinomaisen kohteliaasti kysyi minulta, mihin hän saisi lähettää neulan ja tahdoinko pitää hiukset.
"En", sanoin minä, "en välitä hiuksista."
"Entä neula, hyvä herra?"
Minua oli hävettänyt osotteeni ilmoittaminen. "Mutta kissa vieköön!" ajattelin minä, "miksi minä? —"
Saa kuninkaalta aatelin ja arvon kreivi, herttua, on miehen kunto kuitenkin jaella vaikea.