"Ei minun talossani sunnuntaina", sanoi rouva Roundhand näyttäen hirveän juhlalliselta ja tuikealta. "Ei yhtään korttia liikahuteta täällä. Elämmekö protestanttisessa maassa, herraseni? Kristillisessä valtakunnassa?"
"Sinä et ymmärrä meitä oikein, rakkaani. Me emme puhu korttipelistä."
"Ei mitään peliä sallita täällä sapatin iltana", sanoi rouva Roundhand, ja hän ryntäsi ulos huoneesta toivottamatta meille edes hyvää yötä.
"Jääkää", sanoi isäntä näyttäen perin pelästyneeltä, "jääkää! Hän ei palaa, niin kauan kun Te olette täällä, ja minä soisin Teidän jäävän."
Mutta me emme halunneet. Ja saapuessamme Salisburykortteliin pidin Gusille ripitykset pyhäpäivän viettämisestä riettaudessa ja luin yhden Blairin saarnoja ennen maata menoa. Vaan kääntäessäni vuoteessa kylkeä en voinut olla ajattelematta, mitä onnea neula oli minulle tuottanut, eikä se vielä nytkään ollut lopussa, kuten saatte nähdä seuraavassa luvussa.
VIIDES LUKU
KUINKA TIMANTTI SAATTAA HÄNET VIELÄ HIENOMPAAN PAIKKAAN.
Mitä neulaan tulee, niin vaikka minä siitä puhuin jokseenkin viimeiseksi edellisessä luvussa, on totuus se, vakuutan sen, ettei se millään muotoa ollut viimeinen esine ajatuksissani. Se oli tullut kotiin Poloniuksesta, kuten sanoin, lauantai-iltana. Gus ja minä olimme sattuneet olemaan huvitteleimassa puolesta hinnasta[15] Sadlers Wellsissä ja kenties me otimme jotakin virvoketta paluutiellä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä kertomuksessani.
No niin, pöydällä oli tuo pieni laatikko kultasepältä. Ja kun minä otin timanttineulan esiin, — voi herran terttu! kuinka se kiilsi ja kimalsi ainoan kynttilämme valossa!
"Olenpa varma siitä, että se pystyisi yksinään valaisemaan huoneen", sanoo Gus. "Olen lukenut, että ne niin tekevät, — his-historiassa".