"Mutta kylläpä hänellä olikin uljas kumppani!" sanoin minä ja sanojani punastuin hiusmartoa myöten.
"Menkää matkaanne, Te kevytmielinen olento!" torui rouva Roundhand ja viuhkallaan lyödä läiskäsi minua. "Te olette kaikki samallaisia, te West Endin miehet — pettureita kaikki tyyni! Kreivi oli juuri Teidän kaltaisenne. Ohoo! Ennen naimista kaikki on hunajaa ja kohteliaisuutta, mutta kun te olette voittaneet meidät, muuttuu kaikki kylmyydeksi ja välinpitämättömyydeksi. Katsokaa Roundhandia, tuota suurta lasta, kuinka hän koettaa hosua perhosta keltaisella nenäliinallaan! Saattaako sellainen mies ymmärtää minua? saattaako hänestä täyttyä tyhjyyttä tunteva sydän? (Sanan selventämiseksi hän asetti käden tarkottamalleen paikalle.) Ah, ei! Tulettekohan Te sillä lailla laiminlyömään vaimonne, kun Te naitte, herra Titmarsh?"
Hänen näin puhuessaan kellot juuri alkoivat soittaa kansaa kirkosta, ja minun ajatukseni lensivät maalle, rakkaaseen, armaaseen Mary Smithiin, joka palasi kotiin isoäitinsä luo, yksinkertainen harmaa kaapu yllänsä, kun kellot kauniisti kaikuivat ja koko ilma oli täynnä suloista heinän tuoksua ja joki kimalteli päivänpaisteessa vaalean- ja purppuranpunaisena, kultaisena ja hopeaisena. Sadan kahdenkymmenen peninkulman päässä, Somersetshiressa, rakas Maryni palasi kotiin kirkosta tohtori Snorterin perheen mukana, jonka kanssa hän meni ja tuli, ja minä olin kuuntelemassa tämän lihavan, rakastelevan, alhaisen naisen puhetta.
Minä en voinut olla tunnustamatta muuatta kuuden pennyn rahan puolikasta, josta olette kuulleet minun puhuvan, ja konemaisesti nostaessani käden rinnalleni, minä raapasin sormeni uuden timanttineulani kärkeen. Herra Polonius oli lähettänyt sen kotiin edellisenä iltana, ja minä prameilin sillä ensi kertaa Roundhandin päivällisillä.
"Se on kaunis timantti", sanoi rouva Roundhand. "Minä olen katsellut sitä koko päivällisen ajan. Kuinka rikas Te mahdattekaan olla, kun pidätte niin komeita koruja ja kuinka Te saatatte pysyä alhaisessa konttorissa Cityssä, — Te, jolla on niin suurellisia tuttavia West Endissä?"
Akka oli viimein saanut minut niin kiihtymään, että minä lensin ylös sohvalta ja sanaa vastaamatta syöksyin kuistille, — niin tosiaan, ja olin vähällä murskata pääni ovenpieleen pyrkiessäni toisten luo ulkoilmaan. "Gus", sanon minä, "minä voin kovin pahoin. Etkö tahdo tulla kanssani kotiin?" Gus ei pyytänyt parempaa, sillä hän oli silmillään saattanut viimeisen tytön viimeisestä kirkosta ja yö oli alkanut saapua.
"Kuinka! Joko?" sanoi rouva Roundhand. "Kun juuri tulee vähän hummeria — vaatimaton virkistys, ei sellaista, johon hän on tottunut, mutta —."
Pahottelen, että täytyy tunnustaakseni olleeni vähällä huutaa "vieköön p— hummerin!", kun Roundhand ennätti kuiskaamaan hänelle, että voin pahoin.
"Jaa, jaa", sanoi Gus paljontietävän näköisenä. "Muistakaa, rouva Roundhand että hän oli torstaina kutsuttu päivälliselle West Endiin, rouva hyvä, kaikkein hienoimpain hyväin kanssa. Suotta ei päivällistä syödä West Endissä, eikö totta, Roundhand? Joka peliin antautuu, tiedättehän —"
"Hän pelatkoon loppuun asti", lisäsi Roundhand tuossa tuokiossa.