Kertomus ilmestyi ensinnä edellämainitussa "Fraser's Magazinessa". Sitä tuskin huomasi suuri yleisö, joka ei aavistanut, että ihaillulle ja juhlitulle Dickensille oli syntynyt tasaväkinen kilpailija. Kuitenkin jo silloin joku sattui panemaan sen merkille. Niinpä John Sterling huudahtaa: "Mitä parempaa on Fielding tai Goldsmith kirjoittanut? Se mies on oikea nero ja voisi, jos saisi viettää rauhallista, huoletonta elämää, luoda mestariteoksia, jotka eläisivät yhtä kauan kuin mikään niistä, joita meillä jo on, ja ilahuttaisivat miljoonia vielä syntymättömiä lukijoita."
Vasta kun vuosina 1847 ja 1848 keltaisissa shillingin hintaisissa vihoissa oli ilmestynyt suuri tapainkuvaus "Vanity Fair" (Turhuuden markkinat) — kansilehdellä näkyi nyt ensi kertaa tekijän oma nimi ilman minkään salanimen suojaa — saavutti Thackerayn kyky täyden tunnustuksen, ja sen jälkeen hän myöskin aineellisesti pääsi hyvin "hyville jaloille".
John Bunyanin vertauskuvallisessa kertomuksessa "Kristityn vaellus", kerrotaan, kuinka kristitty matkallaan tuli "Turhuuden markkinain" kaupunkiin. Hän kiiruhtaa nopeaan tämän paikan ohitse, jossa näkyy ilveilijöitä ja apinoita, kauppakojuja ja nukketeattereja, jossa kaikilla maailman kielillä myydään, ostetaan, petetään ja huvitteleidaan. Mutta filosoofinen ihmisten tutkija vaeltaa miettien paikan läpi, näkee iloisuuden varjon alla tuskan ja vaivan, korun ja kaunistuksen alla alastomuuden ja rumuuden, näennäisen riemun ja yksimielisyyden alla tämän maailman hyvyyksien turhan tavottelemisen ja intohimojen tappelun, ja ryhtyy sitten kirkastetun kaihoksivassa mielialassa jälleen päivätyöhönsä. Se on perussävel tässä romaanissa, jossa Thackeray kuvaa vuoden 1815 seuraelämää. Hän nimittää teosta "romaaniksi ilman sankaria". Tällä hän tahtoo sanoa, ettei kirjassa ole sankaria sanan hyvässä ja tavallisessa merkityksessä. Sen sijaan on siinä kyllä pääluonne, pieni kotiopettajatar Rebekka Sharp, joka viekasten juonien avulla joksikin aikaa pääsee vaikuttavaan asemaan, mutta lopuksi omien vehkeittensä tähden joutuu perikatoon. Hänen ympärilleen ryhmittyvät muut henkilöt, hurjisteleva ja itsekäs aatelisperhe, pöyhkeileviä, rahoillaan komeilevia, kovasydämisiä kauppamiehiä, kevytmielisiä upseereja, norkkailijoita, roistomaisia palvelijoita j.n.e. Thackeray on tässä suuremmoiseksi maalaukseksi yhdistänyt kaikki, mitä vastaan hän tähän asti paloitellen oli taistellut. Iva on vielä kylläkin katkerata eikä pahoista ihmisistä ole puutetta, mutta hyvä se lopultakin jää voitolle, joskin sen taistelut ovat olleet pitkät ja vaivaloiset. Ja entiseen verraten on iva jo paljon heltynyt. Miltei isällisen hyväntahtoisesti hän soimaa ihmisten heikkouksia.
Nyt alkaakin Thackerayn elämässä toinen tuotantokausi, jossa katkeroittuneen vitsojan ääni lievenemistään lievenee. Hänen seuraavat tapainkuvauksensa ovat romaanit "History of Arthur Pendennis" (1848-50), "The Newcomes" (1853-55) ja "The adventures of Philip" (P:n seikkailut) (1862). Pendennis on jonkinlainen ja hyvinkin tarkka tekijän oma elämäkerta. Sankari ei ole mikään ihannehenkilö, pikemmin horjuva luonne, joka hyvää tahtoo, mutta enimmäkseen tekee päinvastoin, mutta lopullisesti pääsee oikealle tielle jalon naisen rakkauden ja vahvan miehen ystävyyden avulla. Samanlaiseen puolihämärään tapaan, hienosti liittäen toisiinsa hyvän ja pahan, itsekkäisyyden ja uhrautuvaisuuden, jonkalaista tapaa Thackeray mielellään käyttää, koska se vastaa todellisuutta, on muutkin henkilöt kuvattu.
Romaani "The Newcomes" ("Newcome-suku") on kertomus rikkaasta perheestä, jonka hyörinän ja pyörinän Thackeray on asettanut peiliksi Englannin suku- ja raha-aatelin eteen. Hän ruoskii tämän piirin maailmallisuutta, miesten sydämettömyyttä ja naisten rahanalaisuutta, avioliiton alentamista kauppa-asiaksi, koko sitä onttoutta, joka peittyy "arvokkuuden" kiillon alle. Mutta ei puutu jalompiakaan ilmiöitä, joista etenkin pistävät näkyviin päivänpaisteinen, ilomielinen, jalosydäminen, vaikkei suinkaan itsekkyydestä vapaa Ethel Newcome ja eversti Newcome, oikea gentlemanni, jolla on lapsen sydän. Romaani sisältää kauneimpia ja ylentävimpiä kohtia, mitä Thackeray koskaan on kirjoittanut ja ylipäänsä on hänen parhaimpia teoksiaan.
Thackerayn viimeinen tapainkuvaus "Philipin seikkailut", joka ilmestyi hänen 1860 perustamassaan aikakauslehdessä "The Cornhill Magazine", ei ole muiden teosten arvoinen. Juttu on pitkäveteinen, ja tuo 'vanitas vanitatum' (turhuuksien turhuus), josta Thackeray lakkaamatta saarnaa, se väsyttää lukijaa.
Tapainkuvausten ohella on Thackeray luonut eteviä teoksia historiallisenkin romaanin alalla. Mutta tätäkin romaanilajia hän käyttää tapojen kuvailuun, sillä erotuksella vain, että nykyajan asemesta pitää silmällä 18:tta vuosisataa. 18:s vuosisata oli Thackerayn toinen henkinen koti. Sen kirjallisuus ja ajatustapa oli monin kohdin hänelle tutumpi kuin hänen omansa. Kirjailijana hän näyttää pikemmin Addisonin ja Fieldingin nuoremmalta veljeltä kuin Tennysonin ja Carlylen aikalaiselta.
Romaani "Esmond" (1852) kuvaa tapahtumia kuningatar Annan ajoilta. Se perustuu mitä seikkaperäisimpiin tutkimuksiin ja loihtii silmiemme eteen tuon ajan yhteiskunnan, sen keikarit ja maailmanmiehet, jesuiitat ja jakobiitit, sen tappelusankarit ja kirjailijat, sievistelevät hovinaiset ja arvokkaat maa-aatelisrouvat. Kirjassa esiintyvistä ja toimivista henkilöistä sopii erityisesti mainita tunnetut kirjailijat Addison ja Steele. Mutta nämät sivistyshistorialliset havainnot eivät suinkaan tukehuta puhtaasti inhimillisiä ominaisuuksia. Thackeray on tässä luonut ihmeteltävän todellisia ja sydämellisen runollisen hengen koskettamia henkilöitä. Silmäillessään menneitä aikoja katoaa hänestä katkeruuden tunne, jonka nykyaika hänessä herättää, ja sydämen ja tunteellisuuden runous, joka hänessä uinuu, pääsee paremmin oikeuksiinsa. "The Virginians" (Virginialaiset) (1857-59) muodostaa jatkon "Esmondiin". Molemmat päähenkilöt, kaksi veljestä, ovat amerikkalaisia ja taistelevat yhdessä Washingtonin johdolla intiaaneja vastaan ja myöhemmin eri puolilla Amerikan vapautussodassa. Me tunnemme itsemme kokonaan siirretyiksi Yrjö III:n aikoihin, puhumme "Pamelan" tekijän, kunnon Richardsonin kanssa, suuren arvostelijan Samuel Johnsonin, älykkään maailmanmiehen, veltostuneen lordi Chesterfieldin ja ritarillisen kenraali Wolfen, Quebecin voittajan kanssa. Me seuraamme suuren kansan syntymistä tuolla puolen valtameren ja ihailemme Yrjö Washingtonin antiikista suuruutta. "Esmond" on kaiketikin etevämpi, eheämpi taideteos, mutta molemmat pystyvät lukijassa herättämään harvinaisen voimakkaan todellisuustunnon. Siinä kyvyssä Thackeray on Scottin vertainen.
Hänen perinpohjaisiin 18:nnen vuosisadan tutkimuksiinsa liittyy jakso luentoja — 18:nnen vuosisadan englantilaisista humoristeista" (1851 ja 52) sekä "Neljästä Yrjöstä" (1855-57). Ne osottavat terävää arvostelukykyä, syventymistä aikaan ja täydellistä tyylin hallitsemista; ovat lähdekirjoina paljon käytettyjä.
Thackerayn viimeinen teos, historiallinen romaani "Denis Duval", on jäänyt keskeneräiseksi tekijänsä ennenaikaisen kuoleman kautta — hän tavattiin jouluk. 24 p:nä 1863 hengettömänä vuoteessaan; kuoleman syy oli verensyöksy aivoihin. Teos herättää "loppumatonta kaipausta". Se oli taaskin Thackerayn mielikkialalta 18:lta vuosisadalta, jolta kirjoittaessaan hän aina noudatti erityistä huolta valmistelussa, suunnittelussa ja toteuttamisessa. Romaanista olisi nähtävästi tullut runoilijan kypsin luoma. Kieli, sommittelu ja luonteenkuvaus on täydellinen ja kaikkea kannattamassa on tuo lämmin tunnelma ja syvä leikkisyys, johon Thackeray oli kohonnut ivallisesta, myrskyisestä nuoruuden mielialastaan.