Thackerayn päälähde oli jokapäiväinen elämä. Hänen romaaninsa ovat sarja tapahtumia siitä, mitä hän saattoi havaita itsessään ja muissa hänen ympärillänsä. Ja tällä alalla hän tuntee niin monta eri puolta ja muunnosta, että hänen kuvauksensa eivät koskaan yksitoikkoisuudella pitkästytä. Ne kuvaukset ovat realistisia, mutta hillittyjä. Ne tavoittelevat vain elämänkuvain esittelemistä, joista kaikki epätosi ja luonnottomuus on poissa. Niinpä ovat hänen henkilönsä suurimmalta osaltaan tavallisia syntisiä ihmisiä, joilla hyvien ominaisuuksien ohella on runsas määrä tavallisia inhimillisiä vikoja ja heikkouksia. Kauniissa sopusoinnussa tämän tosioloisen elämänkuvauksen kanssa on Thackerayn kieli ja tyyli. Se on koristelemattoman yksinkertaista, mutta juuri siitä syystä tavattoman selvää ja tajuttavaa. Mahtavia, kaikuvia sanoja hän välttää, koska ne hänestä ovat turhamaisia, ja saa kuitenkin yksinkertaisilla ja jokapäiväisillä sanoillaan aikaan mitä erilaatuisimpia vaikutuksia. Kylmä ja kuiva ei hänen tyylinsä ole koskaan. Ja vielä yksi piirre, joka todistaa tekijän hienoa ja puhdasta mieltä: hän ei milloinkaan vie lukijaa himoja kutkutteleviin kohtauksiin, vaan mitä huolellisimmin niitä välttää.
Thackeray oli ruumiinkooltaan jättiläismäinen mies, hänellä oli mahtava ajattelijan pää ja lapsen kasvot, suun seutuvilla ivallisen vakava hymy. Seurustelussa hän oli miellyttävä mies ja hyvä ystävä, joka mielellään lasketteli hyväntahtoista pilaa, yksityisenä ihmisenä suuresti eroten runoilija Thackeraystä, jota on moitittu ylen kohtuuttomaksi arvostelussaan, yksipuolisen pessimistiseksi. Vaan eihän kenelläkään voi kirjallisuudessa yhtä vähän kuin muutenkaan elämässä olla kaikkia mahdollisesti tarvittavia ominaisuuksia. Kukin näkee tavallaan, tuntee tavallaan ja omalla tavallaan esittää. Me emme toki hyvällä syyllä voi moittia Thackeraytä siitä, että elämä on häneen tehnyt sellaisen vaikutuksen kuin miksi hän sitä kuvaa — koska se semmoinen on. Ja joskin hän etupäässä näkee elämän varjopuolet ja tuo ne esiin kehottaen: elä tee näin! on kuitenkin hänen mieleensä tie avoinna kaikille hellille tunteille ja hänen ivaansa kannattaa luja usko siveelliseen maailmanjärjestykseen ja vahva vakaumus, että elämä on siveellinen koettelemus, alituinen taistelu itsekkäisyyden ja ylpeyden paholaista vastaan.
SUOMENTAJA.
TEKIJÄN ALKULAUSE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.
Hyvillä ystävilläni, tämän pikku kirjasen julkaisijoilla, näyttää olevan perin korkea käsitys alkulauseitten hyödystä ja he pyytävät sellaista tätä tilaisuutta varten lausein niin vakavin, että on mahdotonta kieltäytyä myöntymästä heidän pyyntöönsä.
Tarina ilmestyi alkuisin Fraser's Magazinessa vuonna 1841 ja on kirjoitettu aikaan, jolloin kirjoittajaa itseään painoivat mitä raskaimmat persoonalliset surut ja vastoinkäymiset. Niille, jotka ovat huvitetut tämäntapaisista seikoista kirjailijan elämäkerrassa, saattaa tämä riittävästi selittää sen hillityn ja alakuloisen sävyn, joka on läpikäyvänä tässä pikku kertomuksessa. Lukiessani sitä itse seitsemän vuoden kuluttua minä saatan johtaa muistiini ne olosuhteet, joissa se kirjoitettiin, ja ajatukset, toiset kuin on paperille pantu, jotka seurasivat tekijää hänen teoksensa halki.
Kertomusta, joka aina on ollut kirjoittajansa lemmikkejä, ei otettu erikoisen hyvin vastaan sen ensi ilmestymisen aikaan. Sen otti huomatakseenkaan vain pari henkeä, yksi heistä John Sterling-vainaja [2], joka kirjoitti sen johdosta minulle siihen aikaan paljon iloa ja mielihyvää tuottaneen kirjeen. Toisille kirjallisille alottelijoille olkoon lohdutukseksi omissa epäonnistumisissaan tieto, että eräs aikakauskirja hylkäsi tämän tarinan, ennen kun se sai paikan Fraserissa. Ja vasta Vanity Fairin menestyksen jälkeen (jonka senkin eräs aikakauskirja hylkäsi) minä löysin tai kenties paremmin sanoen etsin kustantajia kyllin rohkeita uskaltamaan painattaa Hoggartyn timantin sen nykyisessä yhtäjaksoisessa asussa.
Nuo yritteliäät miehet pelkäilivät sitä, että kertomuksen siveellistä opetusta keinottelujen vaarallisuudesta ja rehellisyyden parhaasta viisaudesta erityisesti terotetaan Britannian yleisön mieleen. Mutta saarnataanhan tätä moraalia tuhanteen kertaan joka vuosi. Eivätkö sanomalehdet ole täynnä kavahdettavia ilmoituksia Kaliforniasta? Eikö rautatieosakeluettelo ole meitä säännöllisesti varoittamassa? Hyvin karvain mielin maksettuani houkuttelut minä tulin katkerasti ajatelleeksi itseäni — miksi en muistanut Ison Hoggartyn timantin viimeistä sivua?
Koska viisaus toisinaan tulee hieman liika myöhään ja koska papit eivät elä saarnojensa mukaan, niin eikö ole enään annettava neuvoja tai pidettävä saarnoja? Oli siitä hyötyä tai ei; ainakaan ei tämä puhe ole ylen pitkä.
W. M. Thackeray.