Kensington, tammikuun 25 p. 1849.
ENSIMÄINEN LUKU
ANTAA KUVAUKSEN KYLÄSTÄMME JA VILAUKSELTA NÄYTTÄÄ TIMANTIN.
Kun minä läksin Lontoon kaupunkiin toiseksi vuodekseni, lahjoitti Hoggarty-tätini minulle timanttineulan, tai ei se ollut mikään timanttineula silloin, vaan leveä, vanhanaikuinen, Dublinissa v:na 1795 tehty rintasolki, jolla hra Hoggarty-vainajan oli tapana komeilla kaupunginpäällikön tanssiaisissa sekä muualla. Hän kantoi sitä, sanoi hän, Vinegar Hillin[3] tappelussa, kun hänen kankipalmikkonsa pelasti hänen kaulansa katkeamasta, — mutta eihän se asia oikeastaan kuulu tänne.
Keskellä rintasolkea oli Hoggarty kuvattu nostoväen kaartin punaiseen univormuun puettuna — hän kuului nimittäin tähän aselajiin. Kuvan ympärillä oli kolmetoista hiuskiharaa, jotka olivat vanhan herran yhtä monen sisaren omat.
Ja kun kaikille näille pikku suortuville oli ominaista perheen kirkkaan vaaleanruskea väri, näytti Hoggartyn muotokuva eriskummallisessa asussaan isolta, lihavalta, punaiselta paistilta, jota ympäröi kolmetoista porkkanaa. Ne olivat ladotut siniselle emaljilevylle, ja kysymyksenalainen hiuskokoelma näytti ikäänkuin kasvavan esiin ISOSTA HOGGARTYN TIMANTISTA (joksi me sitä kutsuimme perheen keskuudessa).
Ei tarvinne sanoakseni, että tätini on rikas. Ja minä harkitsin, että saattaisin periä hänet yhtä hyvin kuin kuka muu. Vapaakuukauteni ajalla hän oli erittäin ystävällinen minulle, vaati minut monasti juomaan teetä kanssaan (vaikka kylässä oli muuan henkilö, jonka kanssa minä noina kultaisina kesäiltoina kernaasti olisin vaeltanut pitkin niittyjä), lupasi aina särpiessäni hänen mustaa teevettänsä tehdä jotakin puolestani, kun palaisin kaupunkiin, — vieläpä kutsui minut kolme neljä kertaa puoliselle ja sen päälle pelaamaan whistiä tai cribbagea. Minä en pelännyt kortteja, sillä vaikka me aina pelasimme seitsemän tuntia peräkanaa ja minä aina hävisin, eivät tappioni koskaan nousseet enempään kuin yhdeksääntoista pennyyn illassa, mutta vanha rouva tarjosi aina päivälliseksi ja kello kymmenen teen kanssa erästä kamalan hapanta marjaviiniä, enkä minä uskaltanut kieltäytyä ottamasta, vaikka se, kunniasanallani, teki minulle kovin pahaa.
No niin, kaiken tämän alamaisuuteni ja tätini yhä toistamien lupauksien nojalla minä ajattelin, että hän lahjoittaisi minulle ainakin parikymmentä guineaa[4] (joita hänellä oli iso joukko laatikossa), ja niin varmasti uskoin jonkun tuollaisen lahjan minulle aiotuksi, että eräs nuori nainen, nimeltä neiti Mary Smith, jonka kanssa olin keskustellut asiasta, todella kutoi minulle pienen viheriän silkkikukkaron, jonka hän antoi minulle (Hicksin heinäsuovan takana, siinä missä käännytään suoraan kirkkokujalle) — jonka, sanon minä, hän antoi minulle, käärittynä pieneen hopeapaperipalaseen. Oli siinä kukkarossa jotakin sisälläkin, jos totta puhun. Ensinnäkin paksu kihara kiiltävintä, mustinta tukkaa, mitä ikinä olette nähneet, ja toiseksi kolme pennyä, nimittäin hopeaisen kuuden pennyn rahan puolikas, joka riippui pienessä sinisessä nauhassa. Ah, tiesinpä kylläkin, missä rahan toinen puoli oli, ja minä kadehdin sitä onnellista hopeakappaletta!
Loma-aikani viimeisen päivän tietenkin olin pakotettu omistamaan rouva Hoggartylle. Tätini oli erinomaisen armollinen ja kestitykseksi avasi pari marjaviinipulloa ja pani minut juomaan niistä isoimman osan. Kun illalla kaikki hänen vieraspitoihinsa kokoontuneet naiset olivat menneet puukenkineen ja palvelusneitsyineen, niin rouva Hoggarty, joka merkillä oli käskenyt minua jäämään, ensinnä puhalsi sammuksiin kolme vierashuoneen vahakynttilää, otti neljännen käteensä, meni ja avasi kirjoituspöytänsä.
Saatanpa kertoa teille, että sydämeni pamppaili, vaikka olin näyttävinäni aivan välinpitämättömältä.