Kerta vuodessa, kesäkuussa, tämä arvon herra piti suuret tanssiaiset kotonaan Fulhamissa. Ja päättäen niistä kestikuvauksista, joita yksi tai pari sinne kutsutuista pojistamme tiesi sepittää, olivat ne komeimpia tilaisuuksia koko Lontoossa. Siellä näkyi parlamentin jäseniä niin tiheässä kuin herneitä heinäkuussa ja lordeja ja ladyja loppumattomiin. Siellä oli jokainen ja joka lajia hienoimmista huipuista, ja minä olen kuullut, että herra Gunter Berkeley-kadulta hankki jäätelöt, illalliset ja palvelijat, sillä vaikka Broughilla näitä viimemainituita oli kosolta, ei niitä sentään ollut kylliksi palvelemaan sitä ihmispaljoutta, joka sinne saapui. Pidot olivat, se täytyy muistaa, rouva Broughin, ei isännän, hän kun, eriuskolaisiin kuuluvana, tuskin saattoi hyväksyä senkaltaisia kestityksiä. Mutta hän kertoi ystävilleen Cityssä, että hänen vaimonsa johti häntä kaikessa, ja yleensä saattoi panna huomiolle, että enimmät heistä kyllä sallivat, tytärtensä mennä tanssiaisiin, jos saivat kutsun, sen vuoksi että johtajamme luo kerääntyi niin tavaton määrä jalosukuisia. Rouva Roundhand, tiiämmä, vain yhden esimerkin mainitakseni, olisi antanut vaikka toisen silmänsä sinne päästäkseen, mutta, kuten olen ennemmin kertonut, ei mikään voinut taivuttaa Broughia kutsumaan häntä.
Ainoat meidän miehistämme kutsutut olivat Roundhand itse ja Gutch, yhdeksästoista kirjanpitäjä, Itä-Intian komppanian johtajista muutaman veljenpoika, minkä me varsin hyvin tiesimme, sillä he olivat saaneet kutsut jo monta viikkoa sitten eivätkä olleet niinkään vähää rehennelleet niillä. Mutta kaksi päivää ennen tanssiaisia ja sen jälkeen kun timanttineulani oli tehnyt asianmukaisen vaikutuksen konttorin henkilökuntaan, Abednego, joka oli ollut johtajan huoneessa, tuli pöytäni ääreen makea hymy huulilla ja sanoi: "Tit, herra Brough sanoo, että hän tahtoo sinun tulevan Roundhandin kanssa tanssiaisiin torstaina." Minä arvelin sen Mooseksen laskevan leikkiä — ainakin oli minusta herra Broughin ilmoitus omituinen, sillä eivät ihmiset tavallisesti lähetä kutsujaan tuollaiseen töykeään, ehdottomaan tapaan. Mutta eikös mitä! hän tuli itse kohta sen perästä ulos ja vahvisti kutsun sanoen konttorista mennessään: "Herra Titmarsh, tulette kai torstaina rouva Broughin pitoihin; tapaatte siellä muutamia sukulaisianne."
"Taaskin West End!" sanoo Gus Hoskins. Ja niinmuodoin minä läksin sinne ajaen Roundhandin kanssa ajopeleissä, jotka hän oli vuokrannut itseänsä, Gutchia ja minua varten ja joista hän perin jalomielisesti maksoi kahdeksan shillinkiä.
Ei ole tarpeen kuvata pitojen upeutta, ei lamppujen lukua huvimajoissa ja puutarhassa, ei sitä vaunujen joukkoa, joka ajoi sisään porteista, eikä uteliasten parvia ulkopuolella, ei jäätelöitä, soittajia, kukkaiskiehkuroita, eikä kylmää illallista sisällä. Koko kuvaus oli sirosti luettavana muutamassa hienossa lehdessä, jonka kertoja teki havaintonsa "Keltaisesta leijonasta" tien toiselta puolen ja kertoi ne lehdessään mitä tarkimmalla tavalla. Vallasväen puvuista hän sai selonteon näiden palvelijoilta ja ajomiehiltä, jotka tulivat oluttupaan portteriansa juomaan. Mitä vierasten nimiin tulee, niin ne, uskokaa pois, löysivät tiensä samaan sanomalehteen, ja suuri nauru nostettiin minun kustannuksellani, kun kaikkien mainittujen hienojen ihmisten joukossa minun nimeni löytyi "jalosukuisten" luettelossa. Seuraavana päivänä Brough lehdissä lupasi "sadan viidenkymmenen guinean palkinnon smaragdikaulavitjoista, jotka kadotettiin John Broughin pidoissa Fulhamissa". Tosin moniaat meidän miehistämme sanoivat, ettei mitään sellaista kapinetta oltu kadotettu ja että Brough vain halusi osottaa, kuinka hänen kestiseuransa oli suuremmoinen — mutta tämän epäilyksen lausuivat henkilöt, joita ei oltu kutsuttu ja jotka epäilemättä olivat kateellisia.
No niin, minulla oli timantti rinnassani, kuten voitte arvata, ja olin vetänyt ylleni paraimmat vaatteeni, nimittäin sinisen kiiltonappisen takkini, nankinihousuni ja silkkisukkani, valkean liivin ja parin tilaisuutta varten ostetuita valkeita hansikkaita. Mutta takki oli maalaistekoa, hyvin lyhyt edestä ja hiat lyhyet, ja minä lienen näyttänyt perin merkilliseltä joittenkuitten saapuvilla olleitten ylhäisten mielestä, sillä he katsoa tirrottivat minuun vahvasti ja vallan tuuppautuivat näkemään minun tanssiani, jonka minä suoritin paraimpani mukaan ottaen kaikki askeleet täsmällisesti ja suurella vilkkaudella, niinkuin tanssimestari maalla oli opettanut.
Ja kenen kanssa arvelette minulla olleen kunnian tanssia? Ei kenenkään vähemmän henkilön kuin lady Jane Prestonin kanssa, joka ei näyttänytkään lähteneen pois kaupungista ja joka minut nähdessään erinomaisen ystävällisesti otti minua kädestä ja pyysi tanssimaan kanssansa. Vastaparina meillä oli lordi Tiptoff ja lady Fanny Rakes.
Olisittepa nähneet, kuinka ihmiset tungeksivat katsomaan meitä ja myöskin ihmettelemään minun tanssiani, sillä minä tein mitä paraimpia hyppyjä, aivan erilaisia kuin muut (mylord siinä joukossa), jotka astelivat koko katrillin ajan juuri kuin olisivat pitäneet sitä vaivana ja silmät pystyssä töllistelivät minun elävyyttäni. Mutta kun minä tanssin, niin minä tahdon pitää iloa, ja Mary Smith sanoi useasti, että minä olin kaikkein paras kumppani tanssitilaisuuksissamme. Pyöriessämme minä kerroin lady Janelle, kuinka Roundhand, Gutch ja minä olimme ajaneet sinne kärryissä kolmisin, paitsi ajajaa, ja vakuutanpa, että kertomukseni seikkailuistamme sai hänet nauramaan. Onneksi minulle oli, etten palannut takaisin samoissa ajopeleissä, sillä ajaja otti ja joi itsensä humalaan "Keltaisessa leijonassa", kaatoi Gutchin ja pääkirjanpitäjämme paluumatkalla, rupesipa vielä oikein tappelemaan Gutchin kanssa, jonka silmän hän löi mustaksi, koska, kuten hän sanoi, Gutchin punainen samettiliivi oli pelottanut hevosen.
Mutta lady Jane säästi minut sellaisesta epämukavasta kotimatkasta, sillä hän sanoi, että hänellä oli vaunuissa neljäs paikka tyhjä, ja kysyi, tahtoisinko ottaa sen vastaan. Ja tottastenkin ajoin minä kello kaksi aamusella, sen jälkeen kun naiset ja mylord olivat astuneet pois, Salisbury-kortteliin jyrisevissä vaunuissa leyhyvin lyhdyin ja saattajina kaksi pitkää palvelijaa, jotka olivat melkein kaataa koko tuvan ja katupahasen kolistellessaan portinkolkuttimella. Olisittepa nähneet Gusin pään kurkkailevan akkunasta valkean yömyssyn alta! Hän valvotti minua koko yön ja kerrotti kaikki tanssiaisista ja niistä isoisista, joita olin siellä nähnyt, ja seuraavana päivänä toisti konttorissa kaikki puheeni lisäten niihin omat tavanmukaiset koristuksensa.
"Herra Titmarsh", sanoi lady Fanny nauraen minulle, "kuka on tuo iso, lihava, kummallinen mies, talon isäntä? Tiedättekö, hän kysyi, ettekö ole sukua meille, ja minä vastasin, että kyllä Te olette."
"Fanny!" sanoi lady Jane.