"Oh, pappa. Minä olen vähän pincérannut harppua ja accompagnérannut kapteeni Fizgigin huilua. Enkö olekin, kapteeni Fizgig?"
Jalosukuinen kapteeni Fizgig sanoi salaisella pilkalla: "Kyllä, Brough, Teidän kaunis tyttärenne on pincérannut harppua ja touchérannut pianoa ja égratignérannut kitaraa ja écorchérannut parisen laulua, ja sitten me huviksemme teimme un promenade à l'eau, kävelyretken veden päällä."
"Herra jes! kapteeni!" huudahti rouva Brough. "Kävelyretken veden päällä!"
"Vaiti, mamma, sinä et ymmärrä ranskaa!" sanoo neiti Belinda nyrpistäen nenäänsä.
"Se on paha vahinko, rouva hyvä", sanoo Fizgig vakavasti, "ja minä kehotan Teitä ja Broughia tässä, joka on pääsemässä suureen maailmaan, ottamaan joitakin oppitunteja tahi ainakin opettelemaan pari tusinaa puheenpartta ja käyttämään niitä siellä täällä keskustelussanne. Otaksun, herraseni, että Te tavallisesti puhutte sitä konttorissa, tai miksi sitä nimitätte?" Ja herra Fizgig asetti monokkelin silmäänsä ja katsoi minuun.
"Me puhumme englantia, hyvä herra", sanon minä, "koska osaamme sitä paremmin kuin ranskaa."
"Jokaisella ei ole ollut Teidän tilaisuuksianne, neiti Brough", jatkoi kapteeni. "Jokainen ei ole voyage kuten nous autres, vai mitä? Mais que voulez-vous, paras herraseni? Teidän täytyy istua kököttää inhottavain pääkirjainne ja muitten sellaisten ääressä. Mitä on pääkirja ranskaksi, neiti Belinda?"
"Kuinka saatatte sellaista kysyä? Je n'en sçais rien, tietysti", vastasi neiti virheellisesti ääntäen.
"Teidän pitäisi oppia, neiti Brough," sanoi hänen isänsä. "Brittiläisen kauppiaan tyttären ei ole tarvis hävetä sitä tapaa, millä hänen isänsä ansaitsee leipänsä. Minä en häpeä — minä en ole ylpeä. Ne, jotka tuntevat John Broughin, tietävät, että hän kymmenen vuotta takaperin oli köyhä kirjanpitäjä kuten ystäväni Titmarsh tässä, ja nyt hän painaa puolen miljoonaa. Onko alahuoneessa ketään, jota kuunnellaan tarkkaavammin kuin John Broughia? Onko maassa yhtään herttuaa, joka osaa pitää paremmat päivälliset kuin John Brough taikka antaa runsaammat myötäjäiset kuin John Brough? Jaa, hyvä herra, se vaatimaton henkilö, joka nyt puhuu Teille, kykenisi lunastamaan monen saksalaisen herttuan! Mutta minä en ole ylpeä — ei, ei, en ylpeä. Tuossa on tyttäreni — katsokaa häntä —, kun minä kuolen, saa hän omaisuuteni haltuunsa. Mutta olenko minä ylpeä? En! Naikoon hänet, ken hänet voittaa, sen sanon. Olkoon hän Te, herra Fizgig, ylähuoneen jäsenen poika, tai Te, Bill Tidd. Olkoon hän herttua tai kengänkiillottaja, mitä minä siitä huolin, häh? — mitä minä siitä huolin?"
"O-o-oh!" huokasi Bill Tiddiksi nimitetty olento, kovin kalpea nuori mies, jolla oli kaulahuivin asemesta musta nauha kaulansa ympärillä ja kaulus alespäin käännetty kuin lordi Byronin. Hän nojasi uuninkamanaa vastaan ja suurin viheriöin silmin katsoa tirrotti heltiämättä neiti Broughiin.