Me vuokrasimme upean huoneuston Bernard-kadulta Russel-korttelissa, ja tätini tuotti maalta kaikki huonekalunsa, jotka olisivat täyttäneet kaksi sellaista huoneustoa, mutta jotka me nuoret vastanaineet saimme hyvin huokealla, meidän kun oli vain maksaminen tavarain kuljetusmaksu Bristolista.

Kun minä neljään kuukauteen saamatta penniäkään rouva Hoggartyn rahoista esitin hänelle kolmannen puolivuosi-osuuden, niin hän tosiaankin antoi minulle viisikymmentä puntaa kahdeksankymmenen sijasta ja selitti, että se oli runsas hinta vanhan vaimo polosen asunnosta ja ruuasta, joka ei ollut isompi erä kuin varpusen.

Olin itse maalla nähnyt hänen syövän yhdeksän varpusta leivoksessa, mutta hän oli rikas eikä minun auttanut valittaa. Jos hän säästää kuusisataa puntaa vuodessa asuessaan meillä, niin kas! joutuisivathan hänen kaikki säästönsä minulle, ja niin Mary ja minä lohdutimme mieltämme ja koetimme tulla toimeen parhaan taitomme mukaan. Ei ollut helppo työ pitää asuntoa Bernard-kadulla ja säästää rahoja neljästäsadasta seitsemästäkymmenestä punnasta, jotka olivat vuosituloni. Mutta mikä onnen poika minä Olinkaan, jolla oli sellaiset tulot!

Rouva Hoggartyn lähtiessä Harakkalasta Smithersin vaunuissa ajoi herra Brough juuri portista sisään nelivaljakollaan. Ja minä olisin kernaasti tahtonut nähdä näiden kahden herrasmiehen naamat, kun toinen paraikaa kyyditsi pois saalista ihan toisen nokan editse.

Herra Brough tuli seuraavana päivänä tapaamaan tätiäni ja vakuutti, ettei poistuisi talosta ennen kun täti lähtisi mukaan, että hän oli kuullut tyttärensä häpeämättömästä menettelystä ja oli nähnyt hänen kylpevän kyynelissä — "kylpevän kyynelissä, hyvä rouva, ja polvillaan rukoilevan taivaalta anteeksi-antoa". Mutta herra Broughin oli pakko lähteä talosta ilman tätiä, jonka causa major[25] velvoitti jäämään ja joka tuskin päästi silmistään Mary rukkaa — avasi kaikki vaimolleni osotetut kirjeet ja epäili kaikkia, jotka hän kirjoitti. Mary ei koskaan kertonut minulle kaikesta tästä piinasta, ennen kun monta, monta vuotta myöhemmin, vaan näytti aina iloiselta, kun hänen miehensä tuli kotiin työstä. Mitä tulee Gus parkaan, oli tätini niin kerrassaan pelottanut hänet, ettei hän näyttänyt nokkaansa siinä paikassa koko sillä aikaa, minkä me siellä asuimme, vaan tyytyi uutisiin Marystä, johon hän oli mieltynyt yhtä suuresti kuin minuun.

Kun tätini oli lähtenyt Harakkalasta, tuli herra Brough kauhean äreäksi minua kohtaan. Hän löysi minussa moittimista kymmenesti päivässä ja teki sen julkisesti, konttorin henkilökunnan kuullen. Mutta muutamana päivänä minä nasevasti annoin hänen tietää, etten ollut ainoastaan yhtiön palvelija, vaan myöskin jokseenkin suuri osakas, että minä kielsin häntä moittimasta työtäni tai säännöllisyyttäni ja että minä en aikonut sietää solvaavaa puhetta häneltä enkä keneltään muultakaan. Hän sanoi, että näin käy aina, että milloin vain hän on hellinyt nuorta miestä sydämellään, tämä kiittämätön on kääntynyt häntä vastaan, että hän oli tottunut vääryyteen ja kovakorvaisuuteen lastensa puolelta ja että hän rukoili Jumalaa antamaan minulle anteeksi tämän synnin. Silmänräpäystä varemmin hän oli kironnut ja manannut minua ja puhutellut minua ikäänkuin minä olisin ollut hänen kengänharjaajansa. Mutta katsokaas, minä en mielinyt suostua mihinkään korskeuksiin hänen taikka rouva Broughin puolelta. Tehkööt minulle miten hyväksi näkivät, mutta en aikonut suvaita, että he kohtelisivat törkeästi vaimoani, kuten oli tehty viedessä tätiäni vierailulle Fulhamiin.

Lopuksi Brough varoitti minua Hodge ja Smithersistä. "Kavahtakaa niitä miehiä", sanoi hän. "Ilman minun rehellisyydentunnettani nuo ahmatit olisivat nielleet tätinne maaomaisuuden. Ja kun minä hänen edukseen — jota Te, itsepintainen nuori mies, ette tahdo käsittää — tahdoin myydä hänen maansa, hänen asianajajillansa tosiaankin oli rohkeutta — epäkristillistä ahnehtivaisuutta, saattaa sanoa — pyytää kymmenen prosentin palkkiota kaupasta."

Arvelin, että tässä voipi olla jotain tottakin. Joka tapauksessa tietää, että kun konnat hyppäävät toistensa silmille, saavat kunnialliset ihmiset pitää omansa. Ja nyt minä, tunnustan sen surulla, rupesin epäilemään, että sekä asianajajassa että johtajassa oli vähän konnaa. Minun vaimoni myötäjäis-asiassa etenkin herra Brough tuli paljastaneeksi pukinsorkkansa. Kun hän tavallisuuden mukaan ehdotteli, että minä niillä lunastaisin osakkeita yhtiössä, selitin minä hänelle, että vaimoni oli vielä alaikäinen ja että hänen pikku omaisuutensa siten oli kokonaan minun valtani ulkopuolella. Hän ryöpsähti kiukkuisena tiehensä, ja Abednegon tavoista minua kohtaan minä pian näin, ettei hän enään piitannut minusta. En saanut enään vapaapäiviä, en enään rahaa etukäteen, päinvastoin yksityissihteerin paikka puolentoista sadan punnan palkkoineen lakkautettiin, ja minä olin taaskin kahden ja puolen sadan punnan vuosipalkalla. No entä sitten? Hyvä tulo se oli sekin, ja minä tein velvollisuuteni ja nauroin johtajalle.

Tähän aikaan, vuoden 1824 alulla, Jamaikan inkivääriolut-yhtiö lopetti liikkeensä — räjähti, kuten Gus sanoi, niin että räiskähti. Patenttipumppu-yhtiön osakkeet, nimeltään kuudenkymmenen viiden punnan hintaiset, olivat viidentoista punnan arvossa. Meidän osakkeemme olivat vielä korkeassa hinnassa, ja West Diddlesex piti päänsä niin ylväästi pystyssä kuin mikä muu Lontoon yhtiö. Roundhandin parjaukset olivat, totta kyllä, vähän vahingoittaneet johtajaa, sillä hän oli viittaillut osakkeiden kavallukseen, mutta yhtiö itse oli vielä varma ja vankka, ettei toista parempaa.

Palatkaamme katsomaan, miten eletään Bernard-kadulla Russel-korttelissa. Tätini vanhoista huonekaluista tulivat pienet huoneemme tupaten täyteen, ja hänen suunnaton vanha rämisevä vääräjalka pianonsa, jonka jänteistä puolet olivat murtuneet, vei kolme neljännestä pienen salimme tilasta. Siellä oli rouva Hoggartyn tapana istuskella ja tuntikaudet soittaa meille lordi Charlevillen aikaan muodissa olleita sonaatteja ja laulaa särkyneellä äänellä, niin että meidän lopuksi oli täysi työ naurun pidättämisessä.