Ja omituista oli panna merkille, mikä muutos nyt oli tapahtunut rouva Hoggartyn luonteessa. Sillä hän, joka maalla oli kuulunut kylän hienostoon sittenkin tyytyen teekesteihin kello kuusi ja kahdenpennyn whistipeliin sen päälle, ei Lontoossa koskaan suostunut syömään päivällistä ennen kello seitsemää ja tahtoi erityisissä vuokravaunuissaan ajella puistossa kahdesti viikossa, ja hän silpoi ja leikkeli ja ratkoi ja käänsi moneenkin kertaan kaikki vanhat vaippansa, nauhansa, myssynsä ja korukapistuksensa ja aamusta iltaan istutti Mary parkaani uusimassa niitä ajan asuun. Hankkipa rouva Hoggarty uuden tekotukankin ja, vaikka sen ikävällä mielellä sanon, käyskenteli posket punaisempina kuin mitä ne luonnostaan koskaan olivat olleet, niin että häntä ällistelivät kaikki Bernard-kadulla, missä ei vielä ole totuttu sellaisiin tapoihin.
Vieläpä hän lisäksi välttämättömästi tahtoi, että meille hankittiin livreapukuinen palvelija — nimittäin kuusitoistavuotias poika — joka puettiin yhteen niistä vanhoista livreoista, joita täti oli tuottanut Somersetshirestä ja jotka koristettiin uusilla käänteillä ja kauluksilla ja uusilla napeilla; näihin viimemainittuihin oli kuvattu Titmarshien ja Hoggartien yhteiset vaakunat, nimittäin hyökkäykseen valmis peukalolintu ja haarniskoitu karju. Minusta tämä livrea ja vaakunanapit, se täytyy tunnustaakseni, olivat jokseenkin joutavat, vaikka sukuni on hyvin vanha. Ja voi taivas, mikä naurun hohotus syntyi konttorissa, kun eräänä päivänä pikku palvelija iso livrea yllään ja kädessä mahdoton sauva astui kopisti sisälle ja toi minulle sanan rouva Hoggartylta Castle Hoggartysta! Ja vielä edelleen, kaikki kirjeet tuotiin hopeatarjottimella. Jos meille olisi tullut pienokainen, niin luulen, että Täti olisi senkin asettanut tarjottimelle, mutta vielä ei ollut mitään aihetta herra Smithersin viittailuihin siihen suuntaan enempää kuin hänen muihinkaan, ylempänä kerrottuihin sepityksiinsä. Tädin ja Maryn oli tapana arvokkaina kävellä New Roadia edes ja takaisin ja heidän jälissään asteli palvelijapoika iso kultapäinen keppi kädessä. Mutta kaikesta tästä seremoniasta ja paraadista huolimatta ja vaikka Täti alituiseen puhui tuttavuuksistaan, vieri viikko viikon perästä meidän näkemättä ainoatakaan henkeä luonamme, ja ikävämpää kotia kuin meidän tuskin löytyi koko Lontoon kaupungissa.
Sunnuntaisin rouva Hoggartyn oli tapa käydä Pyhän Pankratiuksen kirkossa, joka oli silloin rakennettu ja oli yhtä kaunis kuin Covent Gardenin teatteri, ja iltasin anabaptistien kokoushuoneessa. Ja sen päivän ainakin Mary ja minä saimme pitää omanamme, — sillä me istuimme mieluummin löytölasten kodissa kuulemassa suloista soitantoa, ja minun vaimoni oli tapana kaivaten katsella sieviä lapsia siellä — ja niin tein muuten minäkin. Kuitenkin hän vasta vuosi naimisiin menomme jälkeen puhui jostakin, joka tässä jätettäköön mainitsematta, mutta joka täytti sekä hänet että minut sanomattomalla ilolla.
Minä muistan, että hän kertoi sen uutisen juuri samana päivänä kuin Muhvi- ja Kauluriyhtiö meni nurin nieltyään kolmensadan tuhannen punnan pääoman, kuten moniaat sanoivat, ja saattamatta esittää muuta vastinetta kuin jonkin sopimuksen intiaanien kanssa, jotka sittemmin olivat nutistaneet yhtiön asiamiehen hengiltä. Mutta jotkut ihmiset sanoivat, ettei niitä intiaaneja ollut olemassakaan eikä mitään nutistettavaa asiamiestä, vaan että koko juttu oli tekaistu eräässä talossa Crutched Friarsissa. No niin, minun oli sääli Tidd polosta, jonka kaksikymmentä tuhatta puntaa olivat siten menneet yhdessä vuodessa ja jonka minä kohtasin sinä päivänä Cityssä vallan hirvittävän näköisenä. Hän oli tuhannen punnan velassa, sanoi hän, ja puhui itsensä ampumisesta, mutta hän vain vangittiin ja sai viettää monet ajat Fleet-vankilassa. Mutta Maryn suloiset uutiset piankin karkottivat päästäni sekä Tiddin että Muhvi- ja Kauluriyhtiön, kuten saatatte arvata.
Nyt sattui Lontoon Cityssä muita tapahtumia, jotka näyttivät osottavan, että meidän johtajamme oli aika jorpiska — sanaa ei löytyne sanakirjassa. Kolme hänen yhtiöistään oli romahtanut kumoon, neljä muuta oli tiettävästi maksukyvyttömässä tilassa, ja lausuttiinpa West Diddlesexinkin johtajien kokouksissa moniaita kivakoita sanoja, jotka päättyivät sillä, että muutamia erosi johtokunnasta. Herra Broughin ystävät täyttivät heidän paikkansa. Herra Puppet, herra Straw, herra Query ja muut arvossa pidetyt herrat astuivat esiin ja liittyivät yhtiöön. Brough ja Hoff purkivat yhtiökumppanuutensa, ja herra Brough sanoi, että hänellä oli kylliksi tekemistä West Diddlesexin hoitamisessa ja että hän aikoi vähitellen vetäytyä pois muista liikkeistä. Todella antoikin sellainen yhtiö kuin meidän riittävästi työtä kenelle vain, ja olihan Broughilla sitä paitsi edusmiesvelvollisuutensa täytettävänä ja lisäksi ne seitsemänkymmentäkaksi oikeusjuttua, jotka joutuivat hänen, yhtiövainajien pääjohtajan, niskoille.
Ehkä minun olisi tässä kerrottava niistä epätoivoisista yrityksistä, joiden kautta rouva Hoggarty koetti päästä ylhäisön seuraan. Vaikka meille oli tietty lordi Tiptoffin päinvastainen sana, niin hän kummallista kyllä kiven kovaan väitti olevansa läheistä sukua lady Drumin kanssa. Ja heti kun hän "Morning Postista" oli lukenut hänen armonsa pojantyttärineen saapuneen Lontooseen, kutsutti hän sillä hetkellä edellämainitut vuokravaunut ja jätti kortit heidän kaikkien kotiin, nimittäin oman korttinsa — "RVA HOGGARTY CASTLE HOGGARTYSTA", komeasti goottilaiskirjaimin ja monin kiekuroin kaiverrettu, ja meidän "Hra ja Rva S. Titmarsh", jonka hän oli painattanut tarkotusta varten.
Hän olisi väkirynnäköllä tunkeutunut sisälle lady Jane Prestonin ovesta ja raivannut itselleen tien ylös, Maryn kaikista estelyistä ja pyytelemisistä huolimatta, jos palvelija, joka otti vastaan hänen korttinsa, vähimmälläkään tavalla olisi rohkaissut häntä. Mutta tämä virkailija, epäilemättä vieroen hänen omituista ulkoasuaan, asettui rintamaan oven eteen ja selitti saaneensa nimenomaisen käskyn olla päästämättä ketään tuntematonta rouvansa tykö. Siitä hyvästä rouva Hoggarty heristi hänelle nyrkkiä vaunujen akkunasta ja lupasi ajattaa hänet pois paikastaan.
Keltahousu vain räjähti nauramaan tälle. Ja vaikka tätini kirjoitti äärettömän kiukustuneen kirjeen herra Edmund Prestonille, valittaen tämän hyvin kunnianarvoisen herran palkollisten hävyttömyyttä, ei herra Preston kiinnittänyt kirjeeseen sen enempää huomiota kuin että palautti sen takaisin lausuen haluavansa, ettei häntä vasta häiritä sellaisilla julkeilla vierailuilla. Koreanpa päivän me saimme, kun tämä kirje saapui. Arvaa tätini pettymyksen ja raivostuksen sen sisällyksen luettua. Sillä kun Salomon toi kirjeen hopeaisella teetarjottimella, kuten tavallista, niin tätini, nähdessään herra Prestonin sinetin ja nimen kirjeen nurkassa (yleinen kirjoitustapa, minkä nuo viralliset henkilöt ovat omaksuneet) — niin tätini, sanon minä, nähdessään hänen sinettinsä ja nimensä, huusi: "No Mary, kuka on oikeassa?" ja löi vetoa vaimoni kanssa kuuden pennyn hopearahasta, että kuori sisälsi päivälliskutsun. Hän ei koskaan maksanut hopearahaa, vaikka hävisi vedossa, vaan tyytyi parjaamaan Maryä koko päivän ja huusi, että minä olen vaivainen jänishousu, kun en siinä hetkessä mennyt antamaan herra Prestonille perinpohjaista selkäsaunaa. Soma leikki tosiaan! Minut olisi tuossa tuokiossa ripustettu hirteen, niinkuin tehtiin sille, joka ampui herra Percevalin.[26]
Ja nyt minun olisi ilo käydä laveasti tarinoimaan kokemuksistani ylhäisön seuraelämästä, johon minä rouva Hoggartyn hellittämättömän sitkeyden kautta jouduin. Mutta minun on tunnustaminen, että niitä tilaisuuksia oli vain vähän, ainoastaan lyhyen kuusikuisen vaihekauden ajalta. Ja siksi toiseksi ovat ylhäisön elämää täydellisesti kuvanneet useat romaanikirjailijat, joiden nimiä ei tässä ole tarvis julkaista, mutta jotka, koska itse suhteissa ylimystön kanssa — nimittäin ollen ylhäisten perheitten jäseniä tai palkollisia tai norkkailijoita — luonnollisesti taisivat asiansa koko paljoa paremmin kuin nuori palovakuutuskonttorin kirjanpitäjä polonen.
Niitä kokemuksiani oli kuuluisa seikkailumme Ooperassa, jonne rouva Hoggarty ehdottomasti tahtoi saattaa meidät. Siellä, eräässä talon huoneessa, jota kutsutaan lämpiöksi, missä naiset ja herrat soiton ja tanssin jälkeen odottavat vaunujansa (korealtapa otukselta näytti pikku Salomomme isoine sauvoineen huoneeseen kokoontuneitten olkanauhaväen herrasmiesten seassa!) — siellä, sanon minä, lämpiössä, rouva Hoggarty ryntäsi lady Drumin luokse, jonka minä hänelle osotin, ja rupesi tolkkaamaan sukulaisuudestaan hänen armonsa kanssa. Mutta arvon lady Drum muisti vain silloin kuin häntä halutti, saan luvan sanoa, ja oli tällä kertaa nähnyt hyväksi kokonaan unohtaa heimolaisuutensa Titmarshien ja Hoggartien kanssa. Kaukana siitä, että olisi meidät tuntenut, hän kutsui rouva Hoggartya "kauheaksi nais-ihmiseksi" ja kirkui poliisia niin ääneen kuin taisi.