Kello kymmenen kuului sinä iltana kiivasta kolistelua ja soittamista ulko-ovella, ja pian tyttö poloseni lankesi syliini, ja Gus Hoskins vetisteli jossakin nurkassa minun koettaessani parhaimpani mukaan lohduttaa vaimoani.
* * * * *
Seuraavana päivänä kunnioitti minua käynnillään herra Blatherwick, joka, kuultuaan, että minulla oli vain kolme guineaa lakkarissa, kursailematta sanoi, että lakimiehet elävät vain palkkioistaan. Hän kehotti minua lähtemään pois Cursitor-kadulta, koska eläminen siellä tuli varsin kalliiksi. Ja minun siinä istuessani kovin murheissani, tuli vaimoni (oli ollut hyvin vaikeata saada hänet lähtemään luotani edellisenä yönä).
"Ne kauheat miehet tulivat kello neljä tänä aamuna", sanoi hän, "neljä tuntia ennen päivän valkenemista."
"Mitkä kauheat miehet?" kysyn minä.
"Ne jotka tulivat viemään pois tätisi huonekalut", sanoi hän. "He olivat pakanneet kaikki, ennen kun minä tulin. Ja minä annoin heidän viedä kaikki. Olin liika suruissani voidakseni katsoa, mikä oli meidän, mikä ei ollut. Se ilettävä herra Wapshot oli heidän mukanaan, ja kun minä läksin, jäi hän katsomaan, kuinka viimeinen tavarakuorma ajoi pois. Minä toin vain sinun vaatteesi", lisäsi hän, "ja muutamia omiani, ja joitakuita kirjoja, joita sinä kernaasti lueskelit ja vähän — vähän tarpeita, joita olen valmistanut — pienokaiselle. Palkollisen palkka oli maksettu jouluun, ja minä maksoin lopun. Ja katsos, juuri kun minä olin poislähdössä, tuli posti ja toi minulle puolenvuoden korkoni — kolmekymmentäviisi puntaa; rakas Sam. Eikö se ole siunattu asia?"
"Tahdotteko maksaa laskuni, herra, mikä se Teidän nimenne on?" kiljasi tähän herra Aminadab lennättäen oven auki (oletan, että hän oli neuvotellut herra Blatherwickin kanssa). "Minä tarvitsen tätä huonetta gentlemannia varten. Minä arvaan, että se on liika kallis Teidän laisellenne." Ja sen sanoen — kukapa sen uskoisi? — mies tuikkasi minulle kolmen guinean laskun kahden päivän ruuasta ja asunnosta hänen kauheassa pesässään.
* * * * *
Parvi laiskoja tyhjäntoimittajia tunkeili oven edessä, kun minä tulin siitä ulos. Ja jos olisin ollut yksin, olisin hävennyt heidän näkemistään. Mutta nyt ajattelin vain rakasta, rakasta vaimoani, joka luottavasti nojasi käsivarteeni ja hymyili minulle kuin taivas — niin ja toikin taivaan mukaani Fleet-vankilaan — tai ainakin taivaan enkelin. Ah, minä olin rakastanut häntä ennen, ja onnellista on rakastaa, kun on nuori ja toivorikas ja näkee naurua ja päivänpaistetta. Mutta ole onneton, ja tiedä silloin mitä on olla hyvän vaimon rakastama! Taivaan kautta minä julistan, että kaikista niistä iloisista ja onnellisista hetkistä, mitä se on minulle antanut, se oli kaikista korkein — se pieni ajomatka alas Holbornin vankilaan, vaimoni poski nojaten olkaani vastaan! Luuletteko, että piittasin oikeudenpalvelijasta, joka istui vastapäätä? En totta jumaliste! Minä suutelin vaimoani ja syleilin häntä — niin ja itkinkin hänen kanssansa. Mutta ennen kun matkamme oli päättynyt, kuivuivat hänen silmänsä ja hän astui alas ajoneuvoista vankilan portilla punastuvana ja onnellisena, ikäänkuin olisi ollut hovijuhlaan menevä prinsessa.