"Hiljaa oikeudessa!" jatkoi tuomari. Ja kaiken aikaa Mary tuskallisena katsoi silmiin häntä ja sitten minua, kalpeana kuin kuolema, jota vastoin Gus oli punainen kuin kukko. "Herra Titmarsh, minun on onnistunut nähdä velkojenne luettelo konkurssiselvityksessä ja olen havainnut, että olette velkaa sievän summan herra Stiltzille, suurelle räätälille, herra Poloniukselle, tunnetulle jalokivikauppiaalle samaten, lisäksi hienoille muotikauppiaille ja ompelijoille — ja kaikki tämä kahden sadan punnan vuosipalkalla. Täytyy tunnustaa, että Te niin nuoreksi mieheksi olette hyvin käyttänyt aikanne."
"Onko tällä mitään tekemistä asian kanssa, herra tuomari?" sanon minä. "Olenko minä täällä tekemässä tiliä yksityisistä veloistani vai kertomassa mitä tiedän yhtiön asioista? Mitä minun osallisuuteeni siinä tulee, herra tuomari, on minulla äiti ja monta sisarta."
"Se saatanan ryökäle!" kiljasee kapteeni.
"Hiljaa se mies siellä!" ärjäsee Gus tuikeana kuin kiiltonappi, ja koko huone purskahti nauruun ja minä sain rohkeutta jatkaa.
"Neljä vuotta sitten saatuaan neljänsadan punnan perinnön äitini tiedusti lakimieheltään, herra Smithersiltä, kuinka hän sijoittaisi tämän summan, ja kun West Diddlesex-yhtiö juuri silloin oli perustettu, lunastettiin sillä rahalla vuosieläke tältä liikkeeltä, johon minä pääsin kirjanpitäjäksi. Te saatatte pitää minua perin paatuneena pahantekijänä siitä syystä, että olen tilannut vaatteita herra von Stiltziltä. Mutta Te voitte tuskin olettaa, että minä, yhdeksäntoistavuotias poika, olisin mitään tietänyt yhtiöstä, jonka palvelukseen minä tulin kahdenneksikymmenenneksi kirjanpitäjäksi, mikä paikka tavallaan maksettiin äitini rahoilla. No niin, herra tuomari, yhtiön tarjoama korko oli niin houkutteleva, että eräs varakas sukulaiseni saatiin ostamaan joukko sen osakkeita."
"Kuka sai hänet tekemään sen, jos rohkenen tiedustaa?"
"En voi olla myöntämättä, herra tuomari", sanon minä punastuen, "että minä kirjoitin kirjeen itse. Mutta ajatelkaa, sukulaiseni oli kuusikymmentä, minä yksikolmatta vuotta vanha. Minun sukulaiseni mietti asiaa useita kuukausia ja neuvotteli asianajajansa kanssa, ennen kun suostui ehdotukseeni. Ja minä tein sen herra Broughin kehotuksesta. Hän saneli kirjoittamani kirjeen ja minä todella luulin silloin hänen olevan niin rikas kuin itse herra Rotschild."
"Sukulaisenne asetti rahansa Teidän nimellenne, ja Te, herra Titmarsh, äkkiä siirrettiin, ellen erehdy, kahdentoista kumppaninne ohitse palkkioksi niiden hankkimisesta?"
"Se on aivan totta, herra tuomari" — ja kun minä sen myönsin, alkoi Mary parka pyyhkiä silmiään ja Gusin korvat (en voinut nähdä hänen kasvojaan) olivat punaiset kuin keitetty rapu — "se on aivan totta, ja koska asiat ovat käyneet näin, olen tekemistäni kovin pahoillani. Mutta siihen aikaan minä luulin voivani hyödyttää tätiäni samalla kuin itseänikin, ja Teidän täytyy muistaa, kuinka korkealla osakkeemme silloin olivat."
"No niin, herra Titmarsh, kun Te olitte hankkinut nämät rahat, Te oikopäätä pääsitte herra Broughin suosioon. Teidät kutsuttiin hänen kotiinsa ja kolmannesta kirjanpitäjästä nopeaan kohositte ensimäiseksi, jossa asemassa olitte arvoisan isäntänne kadotessa."