"Hyvä herra, Teillä ei tosin ole mitään oikeutta kysellä näitä asioita, mutta täällä on satoja osakkaitamme, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että he saavat tietää totuuden", sanoin minä puristaen Maryn kättä. "Totta, että minä olin ensimäinen kirjanpitäjä. Ja miksi? Siksi, että muut lähtivät pois konttorista. Totta että minut kutsuttiin herra Broughin kotiin. Ja miksi? Siksi, että tädilläni oli enemmän rahaa annettavana. Minä huomaan sen selvästi nyt, vaikka en silloin voinut sitä ymmärtää. Ja että herra Brough halusi tätini rahoja eikä minua, todistaa se, että kun tätini tuli kaupunkiin, johtajamme väkisin vei hänet asunnostani Fulhamiin eikä ajatellutkaan minun tai vaimoni kutsumista sinne. Niin, ja hän olisi vienyt tätini loputkin rahat, ellei hänen asianajajansa maalta olisi ehkäissyt sitä. Ennen kun yritys kokonaan luhistui ja heti kun hän kuuli epäilyksiä sen suhteen, hän otti pois osakkeensa — nimellisiä osakkeitahan ne olivat, kuten tiedätte, — ja on niille tehnyt, kuten on sopivaksi nähnyt. Näin on, hyvät herrat, koko historia, mikäli se minua koskee. Auttaakseen ainoan poikansa toimeentuloille äitini sijoitti vähät rahansa yhtiöön — ne ovat menneet. Tätini sijoitti siihen suurempia summia, jotka kerta olisivat joutuneet minulle — nekin ovat menneet, ja tässä minä olen neljän vuoden perästä kunniattomana ja köyhtyneenä miehenä. Onko ketään läsnäolevista, kuinka paljon hän lieneekin kärsinyt yhtiön kukistumisen kautta, pahemmin kolhittu sen tähden kuin minua?"

"Herra Titmarsh", sanoo tuomari paljoa ystävällisemmin ja samalla heittäen silmäyksen sanomalehden kertojaan, joka istui siinä vierellä, "kertomuksenne tuskin joutuu sanomalehtiin, sillä, kuten sanotte, se on yksityinen asia, josta Teidän ei tarvinnut puhua, ellette itse sitä halunnut, ja sitä voidaan pitää tuttavallisena keskusteluna meidän ja muiden täällä olevain herrojen välillä. Mutta jos se voitaisiin julkaista, niin se saattaisi vaikuttaa jotakin hyvää ja varoittaa yleisöä, jos se tahtoo ottaa varoituksia varteen, sellaisista mielettömistä yrityksistä, kuin se on, jonka toimessa Te olette ollut. Kertomuksenne osottaa aivan selvästi, että Teidät on petetty yhtä törkeästi kuin kukaan läsnäolijoista. Mutta katsokaas, herra Titmarsh, jos Te ette olisi niin kärkkäästi tavoitellut voittoa, luulen minä, että Te ette olisi antanut pettää itseänne, vaan olisitte antanut sukulaisenne rahojen olla ja, kertomuksenne mukaan, jonakin päivänä perinyt ne. Heti kun ihmiset odottavat saavansa runsaan koron, näyttävät he menettävän arvostelukyvyn ja koska he haluavat voittoa, niin he luulevat olevansa siitä varmat ja ylenkatsovat kaikkia varoituksia ja järkisyitä. Paitsi niitä satoja kunniallisia perheitä, jotka ovat joutuneet vararikkoon pelkästään sen vuoksi, että ovat luottaneet Teidän yhtiöönne, ja jotka ansaitsevat syvintä sääliä, on toisia satoja, jotka ovat, kuten Te itse, antautuneet siihen sulan keinottelun takia, ja ne, totta tosiaan, ansaitsevat kohtalon, johon ovat joutuneet. Niin kauan kun osingot maksetaan, ei kukaan nosta kysymystä, ja herra Brough olisi saattanut ottaa rahat osakkailleen vaikka maantieltä, ja he olisivat pistäneet ne taskuihinsa eivätkä osottaneet liikaa uteliaisuutta. Mutta mitä maksaa vaivaa puhua?" sanoo herra tuomari tulistuneena. "Tässä on nyt yksi konna paljastettu ja tuhannen ihmistä peijattu. Mutta jos huomenna tulee toinen huijari, istuu hänen pöytänsä ääressä vuoden perästä toinen tuhat uhreja, ja niin kaiketi loppuun asti. Ja nyt käydään asiaan, hyvät herrat, ja suokaa saarna anteeksi."

Minun tehtyä selkoa kaikesta, minkä tiesin, ja sitä oli hyvin vähän, tutkittiin muita yrityksessä toimineita, ja minä palasin vankilaan taluttaen pientä vaimo raukkaani käsikynässäni. Meidän oli käyminen tungoksen läpi huoneissa, ja sydäntäni kirveli monien muitten joukossa nähdessäni Gates rukan, Broughin portinvartijan, joka oli luovuttanut joka penninsä isännälleen, ja nyt, vanhalla iällään, oli kymmenen lapsensa kanssa joutunut katottomaksi. Häntä lähellä oli kapteeni Sparr, mutta ei suinkaan yhtä ystävällisenä mieleltään, sillä sen sijaan että Gates nosti hattuaan ikäänkuin minä olisin ollut jokin lordi, astui pieni kapteeni minua kohti uhaten bambukepillään ja karkeasti vannoen, että minä olin Broughin rikoskumppani. "Senkin vietävä sileänaamainen roisto!" sanoo hän. "Mikä asia Teidän oli nylkeä paljaaksi englantilainen gentlemanni, kuten olette minulle tehnyt?" Ja taas hän kohotti keppiään. Mutta silloin sieppasi Gus häntä kauluksesta, niin upseeri kuin hän olikin, ja työnsi hänet takaisin ja sanoi: "Katsokaa naista, senkin nauta, ja pitäkää kitanne!" Ja kun kapteeni Sparr huomasi vaimoni tilan, niin hän punastui häpeästä punaisemmaksi kuin oli ennen ollut kiukusta. "Minua surettaa, että hän on naimisissa tuollaisen kelvottoman kanssa", mutisi hän ja poistui, ja vaimo parkani ja minä astuimme ulos oikeudesta ja palasimme synkkään huoneeseemme vankilaan.

Se oli kova paikka sellaiselle hennolle olennolle kuin hän oli, ja minä olisin kovin kernaasti suonut, että joku omaisistani olisi hänen kanssansa, kun hänen aikansa tulisi. Mutta hänen isoäitinsä ei voinut jättää luutnanttia, ja minun äitini oli kirjoittanut sanoen, että koska rouva Hoggarty oli kanssamme, niin oli hänen yhtä hyvä pysyä kotona tyttöjensä luona. "Mikä onni teille onkaan onnettomuudessanne", jatkoi se jalo sielu, "että saatatte turvautua tätinne aina avoimeen kukkaroon!" Tätini avoin kukkaro — kait maar! Missähän rouva Hoggarty mahtoi olla? Selvää oli, ettei hän ollut kirjoittanut kenellekään ystävälleen maalla eikä lähtenyt sinne, kuten oli uhannut.

Mutta koska äitini jo oli menettänyt liika paljon rahoja minun onnettoman onneni kautta ja hänellä oli kylliksi tekemistä pienillä varoillaan elättääkseen sisariani, ja koska hän olisi, saadessaan kuulla asemani, varmasti myynyt viimeisen hameensa auttaakseen minua, niin Mary ja minä sovimme siitä, ettemme ilmoittaisi hänelle oikeata tilaamme, joka, herra tietköön, oli kylläkin vaikea, surullinen ja iloton. Vanhalla luutnantti Smithillä ei myöskään ollut muuta kuin eläkkeensä ja luuvalonsa, niin että me todella olimme aivan ystävittä.

Tämä kausi elämässäni ja tämä kauhea vankila tuntuvat minusta nyt jonkinlaisilta kuumehoureilta. Mikä pöyristyttävä paikka! — eikä, kummallista kyllä, synkeytensä, kuten luulisi, vaan iloisuutensa tähden, sillä minä muistan, että vankilan pitkät käytävät olivat täynnä elämää ja jonkinlaatuista puolivillaista koreutta. Päivät ja yöt pääksytysten ovia paiskottiin auki ja kiinni ja kuului äänekästä puhetta, kirouksia, jalan kapsetta ja naurua. Meidän viereisessä huoneessa muuan mies möi viinaa "kuusenjuuren" nimellä, ja siellä vietettiin aamusta iltaan kamalata elämää ja laulettiin — monastikin saastaisia lauluja, joiden ruokottomuuksista, Jumalan kiitos, rakas pieni tyttöseni ei ymmärtänyt enintä osaa. Hänen ei ollut tapana koskaan mennä ulos ennen kun illan hämyssä, ja koko päivän hän istui ommellen pieniä myssyjä ja vaatteita odotetulle vieraalle — eikä koskaan ollut onneton, kuten hän sanoo vielä tänäpäivänäkin. Mutta huoneisiin suljettu elämä rasitti häntä, joka oli tottunut raittiiseen maa-ilmaan, ja hän vaaleni päivä päivältä.

Akkunoitamme vastapäätä oli pallopelipiha, ja siellä minun oli tapana, ensin hyvin vastenmielisesti, mutta sittemmin, tunnustan sen, sangen innokkaasti, joka päivä urheilla parisen tuntia. Oh! olipa se omituinen paikka! Siellä oli ylimystö niinkuin muuallakin — muiden muassa lordi Deuceacen poika, ja moni mies vankilassa yhtä innokkaasti käyskenteli hänen kanssansa ja puheli hänen perheestään yhtä suurella asiantuntemuksella kuin jos he olisivat olleet Bond-kadun keikareita. Tidd parka esimerkiksi oli yksi heitä. Kaikesta omaisuudestaan ei hänelle ollut jäänyt jälelle muuta kuin pukulipas ja kukillinen yönuttu, ja tämän omaisuutensa lisänä hänellä oli pari siroja viiksiä joilla se poika polonen pöyhkeili ympärinsä, ja vaikka kiroillen huonoa onneansa hän oli, kun ystävät joskus toivat hänelle guinean, yhtä onnellinen, luulen minä, kuin oli ollut lyhyen muotiherra-kautensa ajalla. Minä olen nähnyt vetelehtiväin teikkarien kylpylaitoksissa tirkistelevän naisia ja odottelevan höyrylaivoja ja postivaunuja niin innokkaasti kuin olisi heidän elämänsä riippunut niistä sekä koko päivät astella kepsuttavan julkisilla kävelypaikoilla. No niin, sellaisia olentoja on vankiloissakin, yhtä hupsuja ja keikarimaisia, vain vähän ränsistyneempiä — keikareita ruokkoamattomin poskin ja reikäisin kyynäspäin.

Minä en koskaan lähestynyt vankilan niinkutsuttua köyhälistön puolta — minä en rohjennut, siinä se syy. Mutta meidän pieni rahavarastomme hupeni hupenemistaan, ja sydämeni hyytyi ajatellessani, mikä olisi rakkaan vaimoni kohtalo ja minkälaisessa vuoteessa lapsemme syntyisi. Mutta taivas säästi minulta sen tuskan — taivas ja minun rakas hyvä ystäväni Gus Hoskins.

Asianajajat, joille herra Smithers oli suositellut minua, sanoivat, että minä voisin saada luvan asua Fleet-vankilan alueilla, jos voisin hankkia vankilan johtajalle takauksen siitä summasta, jonka tähden minua pidettiin kiinni. Mutta vaikka minä katsoin herra Blatherwickiä tiukasti silmiin, ei hän ottanut tarjotakseen takuuta minun puolestani, enkä minä tietänyt Lontoossa ketään, joka hankkisi sen minulle. Olipa kuitenkin joku, jota minä en tuntenut, — ja se oli vanha herra Hoskins, Skinner-kadun nahkakauppias, ystävällinen lihava herrasmies, joka toi lihavan vaimonsa katsomaan rouva Titmarshia. Ja vaikka se arvoisa nainen tekeytyi hyvin suojelevan näköiseksi (hänen miehensä kun oli nahkurien ammattikunnan johtomiehiä ja toivossa päästä raatimieheksi, vieläpä pormestariksi maailman ensimäisessä kaupungissa) näytti hän sydämestään pitävän meistä, ja hänen miehensä hommasi ja puuhasi niin kauan, kunnes vaadittu lupa saatiin, ja minä pääsin suhteellisesti vapaaksi.

Asunto, se saatiin pian. Minun vanha emäntäni, rouva Stokes, lähetti Jemimansa sanomaan, että hänen ensi kerroksensa oli meidän käytettävänämme. Ja kun me olimme asettuneet sinne, ja minä tarjouduin viikon lopulla maksamaan hänen laskunsa, niin se kunnon sielu, vedet silmissä, sanoi, ettei hän tarvinnut rahoja nyt ja että hän tiesi, miten minun ilmankin oli tarpeeksi ahdasta. Minä en hylännyt hänen ystävällisyyttään, sillä minulla ei tosiaan ollut enempää kuin viisi guineaa jälellä, eikähän minun oikeastaan olisi pitänyt ensinkään ajatella niin kalliita huoneita kuin hänen olivat, mutta minun vaimoni aika oli jo hyvin lähellä, enkä minä jaksanut sietää ajatusta, että häneltä puuttuisi mitään mukavuutta, sillä aikaa kun hän makaisi.