Tämä ihailtava nainen, jonka kanssa Hoskinsin neidet tulivat joka päivä pitämään seuraa — ja kovin kilttiä, ystävällistä naisväkeä he ovatkin — toipui koko lailla, kun hän nyt oli päässyt pois tuosta inhottavasta vankilasta ja saattoi liikuskella ulkosalla. Kuinka iloisina me käyskentelimmekään edes ja takaisin Bridge-katua ja Chatham-toria! Ja kuitenkin minä olin kerjäläinen ja toisinaan häpesin onnellisuuttani.

Mitä tulee yhtiön asioihin, niin niistä minun mieleni oli nyt päässyt aivan rauhaan, sillä velkojat saattoivat käydä ainoastaan johtajiemme kimppuun, ja heitä oli varsin vaikea löytää. Herra Brough oli vetten takana, ja minun täytyy tämän herrasmiehen puolustukseksi sanoa, että vaikka jokainen uskoi hänen karatessaan vieneen monta sataa tuhatta puntaa, hän asusti Boulognessa ullakkosuojassa tuskin shillinkiäkään taskussa ja vain valmiina koettamaan onneaan uudelleen. Hyvänä kunnon vaimona rouva Brough pysyi uskollisena hänelle ja lähti Fulhamista siposillänsä, eikä neiti Belindan ollut laita parempi, mutta hän napisi ja oli hirveän häijyllä päällä. Mitä muihin johtajiin tulee — niin kun tultiin Edinburghiin hakemaan herra Mullia, asianajajaa, kävi selville, että senniminen herrasmies todella oli toiminut Edinburghissa vuoteen 1800 ja ollut hyvässä maineessa, mutta sitten vetäytynyt pois Skyen[33] saarelle; ja kun häneltä tiedusteltiin asiaa, ei hän tietänyt West Diddlesex-yhtiöstä enempää kuin kuningatar Anna. Kenraali Sir Dionysius O'Halloran oli äkkiarvaamatta poistunut Dublinista ja palannut Guatemalan tasavaltaan. Herra Shick oli vararikossa. Herra Macrawilla, parlamentin jäsenellä ja neuvosherralla, ei ollut yhtä ainoata guineaa paitsi minkä hän sai johtokunnan jäsenyydestä, ja ainoa mies, johon voitiin päästä käsiksi, oli herra Manstraw, kuten oli luultu, varakas laivaston tavaranhankkija Chathamissa. Hänen havaittiinkin olevan pieni merenkulkutavarain kaupustelija, jonka koko tavaravarasto ei ollut kymmenen punnan arvoinen. Herra Abednego oli toinen johtaja, ja me olemme jo nähneet, miten hänen kävi.

"No, koska West Diddlesexistä ei mikään vaara uhkaa", esitteli herra Hoskins vanhempi, "niin ettekö nyt koettaisi järjestää asioita velkamiestenne kanssa? Ja kuka saattaisi toimittaa sen paremmin kuin kaunis rouva Titmarsh, jonka suloiset silmät pehmittäisivät kovanahkaisimmankin räätälin ja muotikauppiaan sydämen?"

Niinpä siis armas tyttöseni muutamana kirkkaana helmikuun päivänä puristi minua kädestä, ja kehottaen minua rohkaisemaan mieleni, lähti ajurinrattailla Gusin kanssa käydäkseen näiden henkilöiden puheilla. Vähänpä minä ajattelin vuosi sitten, että urhean luutnantti Smithin tyttären koskaan olisi pakko kumarrella räätäleitä ja kaunekauppiaita. Mutta hän, Jumala häntä siunatkoon! ei tuntenut ensinkään sitä häpeää, joka kiusasi minua, tai ainakaan ei sanonut tuntevansa, ja lähti anomusretkelleen mitään epäilemättä.

Illalla hän palasi, ja jyskyttävin sydämin minä odotin kuulumisia. Hänen kasvoistaan näin, että ne olivat huonoja. Johonkin aikaan hän ei puhunut mitään, vaan näytti kalman kalpealta ja itki suudellessaan minua. "Puhukaa Te, herra Augustus", sanoi hän viimein nyyhkien, ja sitten Gus kertoi minulle tämän surullisen päivän tapahtumat.

"Voitko ajatella, Sam", sanoo hän, "että sinun hävytön tätisi, joka oli toimittanut sinulle ne kapineet, on kirjoittanut kauppiaille, että sinä olet huijari ja petturi, että sinä olet uskotellut hänen tilanneen tavarat, että hän on valmis siihen paikkaan menehtymään ja raamatun kautta vannomaan, ettei hän ole koskaan sitä tehnyt ja että heidän on odottaminen maksua sinulta yksin. Ei yksikään heistä tahtonut kuullakaan sinun vapaaksi päästämisestäsi, ja Mantalini roisto rupesi niin törkeäksi, että minä löin häntä korvalle ja olin vähällä tappaa, mutta Mary parka, — rouva Titmarsh, tarkotan — kirkasi ja pyörtyi. Minä vein hänet pois, ja tässä hän on, niin huonona kuin olla mahtaa."

Sinä yönä väsymättömän Gusin täytyi kiiruimman kautta juosta hakemaan tohtori Saltsia, ja seuraavana aamuna syntyi pieni poika. Minä en tiennyt, ollako surullinen vai iloinen, kun minulle näytettiin se pieni hento olento. Mutta Mary sanoi olevansa onnellisin vaimo maailmassa ja unohti kaikki huolensa ruokkiessaan poikastansa. Hän voitti aikansa hyvästi ja vakuutti, että poika oli suloisin lapsi maailmassa ja että vaikka lady Tiptoffilla, jonka me olimme lukeneet saaneen esikoisensa samana päivänä, mahtoi olla silkkivuode ja upea koti Grosvenor-korttelissa, hänellä ei koskaan, ei koskaan saattanut olla niin kaunista lasta kuin meidän rakas pikku Gusimme, sillä kenen mukaan me olisimme nimittäneet pojan, ellei hyvän, kiltin ystävämme? Meillä oli pienet ristiäiskemut ja teenjuonti kävi oikein iloisesti, sen vakuutan.

Äiti oli, Herralle kiitos! hyvin reipas, ja sydäntä hyväili nähdä hänet siinä asennossa, jossa mielestäni jokainen nainen, olkoon kuinka tavallinen, näyttää kauniilta — nimittäin lapsi rinnassa. Lapsi oli kivulias, mutta hän ei huomannut sitä. Me olimme kovin köyhiä, mutta mitä hän siitä huoli? Hänellä ei ollut aikaa surra, kuten minä tein. Minulla oli nyt viimeinen guinea lakkarissa, ja kun se oli mennyt — ah! sydäntäni ahdisti ajatus, mitä oli tulossa, ja minä rukoilin voimaa ja johtoa, ja keskellä hätääkin minä sentään tunsin kiitollisuutta siitä, että synnytys vaaroineen oli ohi ja että rakas vaimoni ainakin oli voimissaan ja terveydeltään korjaantunut pahemman kohtalon varalle, joka oli osaksemme tuleva,

Minä puhuin rouva Stakesille, että hänen täytyi antaa meille huokeampi huone — ullakkokamari, joka maksaisi vain moniaan shillingin. Ja vaikka se hyvä nainen pyysi minua jäämään siihen huoneustoon, jossa olimme, niin minä kuitenkin harkitsin, että nyt, kun vaimoni vointi oli hyvä, olisi väärin riistää ystävälliseltä emännältäni hänen paras toimeentulonsa lähde. Ja lopuksi hän lupasikin antaa minulle ullakkokamarin, kuten halusin, ja laittaa sen niin mukavaksi kuin suinkin, ja pikku Jemima selitti, että olisi äärettömän hauskaa auttaa äitiä ja lasta.

Huone laitettiin siis kuntoon. Ja vaikka minä vähin koettelin olla liika äkillisesti ilmaisematta hanketta Marylle, ei siinä tarvittukaan mitään peittelemistä ja arvelemista, sillä kun minä viimeinkin puhuin hänelle siitä, niin hän sanoi vain: "Siinäkö kaikki?" ja otti käteni suloisimmasti hymyten ja vakuutti, että hän ja Jemima laittaisivat huoneen niin siistiksi ja sieväksi kuin mahdollista. "Ja minä keitän ruokasi", lisäsi hän, "sillä tiedäthän sinä sanoneesi, että minä laitan maailman paraita hedelmävanukkaita". Jumala siunatkoon häntä! Minä luulen, että jotkut naiset melkein rakastavat köyhyyttä. Mutta minä en kertonut Marylle kuinka köyhä olin, eikä hänelläkään ollut aavistustakaan siitä, kuinka vankila ja lakimiehen ja lääkärin maksut olivat vähentäneet sitä rahasummaa, jonka hän toi minulle tullessaan Fleet vankilaan.