Samuel Titmarsh: Tarina isosta Hoggartyn timantista

by William Makepeace Thackeray

Ei kuitenkaan ollut määrätty, että hänen tai lapsen oli asuminen pienessä ullakkokamarissa. Meidän oli puhe maanantai-aamuna lähteä huoneistamme, mutta lauantai-iltana lasta rupesi ankarasti kouristelemaan, ja koko sunnuntaipäivän äiti sitä hoiti ja vaali ja rukoili sen puolesta, mutta Jumala näki hyväksi ottaa meiltä pois sen viattoman lapsen, ja sunnuntaina keskiyöllä se makasi ruumiina äitinsä povella. Amen. Meillä on nyt ympärillämme toisia lapsia, onnellisia ja terveitä, ja isän sydämestä tämän pienen olennon muisto on melkein haihtunut. Mutta minä luulen, että äiti joka elämänsä päivä ajattelee esikoistaan, joka oli hänen luonansa niin lyhyen ajan. Ja monen monta kertaa hän on vienyt tyttärensä Saint Briden kirkkomaalle, jonne hän on mullattu, ja kantaa vieläkin povellaan pienen pientä kultakiharaa, jonka hän leikkasi lapsen päästä, kun se hymyävänä makasi arkussaan. Minä olen sattunut toisinaan unohtamaan lapsen syntymäpäivän, mutta hän ei koskaan, ja useasti keskellä jokapäiväistä puhetta sattuu jotakin, joka osottaa hänen vieläkin ajattelevan lasta — joku pieni viittaus, joka minusta on sanomattoman liikuttava.

En yritä kuvata hänen suruaan, sillä sellaiset asiat ovat pyhät ja salaiset, eikä miehen asia ole asettaa niitä paperille kaiken maailman luettavaksi. Enkä minä olisi lainkaan maininnut lapsen menetystä, ellei juuri tämä menetys olisi tuottanut suurta maallista siunausta meille, kuten vaimoni monasti on kyynelin ja kiitoksin tunnustanut.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että vaimoni itkeskellessä lastansa toisenlaiset tunteet, paitsi surua sen menetyksestä, huolestuttivat minua, ja minä olen sittemmin useasti ajatellut, kuinka suuresti puute hillitsee, vieläpä tukehuttaa rakkauden tunteita, ja olen kokemuksesta oppinut olemaan kiitollinen jokapäiväisestä leivästä. Tämä heikkouden tunnustus, jonka me teemme rukoillessamme, että meidät säästettäisiin nälästä ja pahasta, on tosiaankin syystä saanut sijansa jokapäiväisessä rukouksessamme. Ajatelkaa sitä te, jotka olette rikkaita, ja kavahtakaa, kuinka karkotatte kerjäläisen luotanne.

Lapsi makasi punotussa kehdossaan suloinen kangistunut hymy kasvoissaan (arvelen, että taivaan enkelit lienevät iloisesti tervehtineet tätä kaunista viatonta hymyä), ja vasta seuraavana päivänä, kun vaimoni oli mennyt hetkeksi lepäämään ja minä istuin vartioimassa lasta, minä muistin sen vanhempien tilan ja ajattelin, en osaa sanoa, millä tuskalla, ettei minulla enään ollut rahaa, millä haudata se pieni olento, ja vuodatin katkeria epätoivon kyyneliä. Nyt viimeinkin, ajattelin minä, minun täytyi turvautua äiti raukkaani, sillä tämä oli pyhä hätä, ja minä otin paperia ja kirjoitin hänelle kirjeen poikasen ääressä ja kerroin hänelle tilastamme. Mutta, Jumalan kiitos, minä en koskaan lähettänyt sitä kirjettä, sillä kun minä menin pöydältä hakemaan lakkaa sulkeakseni tämän surullisen kirjeen, sattuivat silmäni timanttineulaan, jonka olin kokonaan unohtanut ja joka makasi siellä pöytälaatikossa.

Minä vilkasin makuuhuoneeseen — vaimo poloseni nukkui. Hän oli valvonut kolme yötä ja päivää ja oli sulasta väsymyksestä vaipunut uneen. Ja minä juoksutin timantin eräälle panttilainaajalle ja sain siitä seitsemän guineaa, ja palattuani minä pistin rahat emännän käteen ja pyysin häntä hankkimaan, mitä oli tarpeen. Vaimoni oli vielä nukuksissa, kun minä palasin, ja kun hän heräsi, taivutimme hänet menemään alas emännän huoneeseen, ja sillä välin suoritettiin tarpeelliset valmistukset ja lapsi parka asetettiin arkkuunsa.

Kun seuraavana päivänä kaikki oli ohi, antoi rouva Stokes minulle kolme guineaa takaisin niistä seitsemästä, ja silloin minä en voinut olla nyyhkien ilmaisematta hänelle epäilyksiäni ja surkeuttani ja sanoin hänelle, että nämät olivat viimeiset rahani, ja kun ne ovat menneet, en tiennyt, miten kävisi paraimman vaimon, mitä koskaan on miehelle suotu.

Vaimoni oli alhaalla. Gus parka, joka oli luonani ja oli aivan yhtä suuresti liikutettu kuin kukaan meistä, otti minua käsipuolesta ja saattoi minut ales, ja me unohdimme vankilan ja sen alueen kokonaan ja teimme pitkän, pitkän retken Blackfriars Bridgen toiselle puolelle, ja se ystävällinen poika koetti mahdollisimman mukaan lohduttaa minua.

Kun me palasimme, oli ilta jo tullut. Ensimäinen henkilö, jonka minä kohtasin kotona, oli armas äitini, joka lankesi syliini ja monin kyynelin hellästi moitti minua, etten ollut hänelle ilmaissut hätääni. Hän ei koskaan olisi tullutkaan sitä tietämään, sanoi hän, mutta hän ei ollut kuullut minusta siitä pitäen, kun kirjoitin hänelle ilmoittaen lapsen syntymän, ja oli alkanut olla huolissaan minun äänettömyyteni takia. Ja kun hän kadulla kohtasi herra Smithersin, kysyi hän tältä uutisia minusta, jolloin tämä herra, hieman näyttäen hämmentyneeltä, kertoi hänelle luulevansa, että hänen miniänsä oli synnyttänyt jossakin epämieluisessa paikassa, että rouva Hoggarty oli lähtenyt luotamme, vihdoin että minä olin vankilassa. Nämät uutiset ajoivat äitini heti matkalle, ja hän oli vastikään tullut vankilasta, jossa oli saanut tietää osotteeni.

Minä kysyin, oliko hän nähnyt vaimoani ja miten tämän oli ollut laita. Suureksi kummakseni hän sanoi, että Mary oli ulkona emännän kanssa, kun hän oli saapunut, ja kello tuli kahdeksan — tuli yhdeksän, ja hän pysyi poissa yhä vielä.

Kello kymmenen palasi — ei vaimoni, vaan rouva Stokes ja hänen kanssansa muuan herra, joka puristi kättäni astuessaan huoneeseen ja sanoi: "Herra Titmarsh, en tiedä, muistanetteko minua; nimeni on Tiptoff. Minä olen tuonut Teille kirjelipun rouva Titmarshilta ja tervehdyksen vaimoltani, joka sydämestään valittaa menetystänne ja pyytää, ettette olisi levoton rouva Titmarshin poissaolon vuoksi. Hän on ystävällisesti luvannut viettää yön lady Tiptoffin kotona, ja minä olen varma siitä, että Te ette pane pahaksenne hänen poissaoloaan luotanne, koska hän siten tuottaa onnea sairaalle äidille ja sairaalle lapselle." Vielä vaihdettuamme muutamia sanoja mylord läksi pois. Vaimoni kirjelippu sanoi vain, että rouva Stokes kertoisi minulle kaikki.