'Mikä se on?' sanoo rouva Hoggarty Castle Hoggartysta.
'Hyvä rouva, hän on maalattu ILMAN MIEKANKANNIKETTA!' Ja hän otti hyvin suuttuneena kortit jälleen käteensä ja lopetti pelin sanaakaan enään sanomatta.
Tapaus kerrottiin herra Mulcahylle seuraavana päivänä, ja onneton taiteilija tuli hulluksi heti paikalla. Hän oli pannut koko maineensa tähän pienoiskuvaan ja vakuuttanut, että sen piti olla virheetön. Sellaisen vaikutuksen teki tämä tieto hänen tunteelliseen sydämeensä! Kun rouva Hoggarty kuoli, otti enosi muotokuvan ja aina kantoi sitä itse. Hänen sisarensa sanoivat hänen tekevän sen timantin takia, vaikka — noita kiittämättömiä olentoja — hän teki sen yksinomaan heidän hiustensa vuoksi ja rakkaudesta taiteeseen. Mitä tulee taiteilija-parkaan, hyvä poikani, sanoivat jotkut, että hän oli tullut juoppohulluksi ylenmääräisestä väkijuomain käyttämisestä, mutta sitä minä en usko. Otapa vielä lasillinen Rosoliota."
Tämän jutun kertominen saattoi aina tätini mitä paraimmalle tuulelle. Ja nyt hän sen päätettyään lupasi maksaa timantin uuden sovituksen pyytäen, että minä Lontooseen saavuttuani veisin sen suuren kultasepän, herra Poloniuksen luo, ja lähettäisin hänelle laskun. "Totta kyllä", sanoi hän, "on tämän sovituksen kulta arvoltaan ainakin viisi guineaa ja uuden sovituksen sinä voit saada kahdella. Mutta olkoon, pidä sinä, rakas Samuel, mitä jää ylitse ja osta sillä, mitä mielit."
Ja sitten vanha rouva sanoi minulle hyvästi. Kello löi kahtatoista, kun minä astuin alas kyläntietä, sillä Mulcahyn historian kertomiseen meni aina kokonainen tunti, enkä minä siinä kävellessäni enään ollut aivan yhtä masentunut kuin lahjan saadessani. "On se timanttineula sentään korea kapine", ajattelin, "ja tekee minut 'feinin' näköiseksi, olkoon vaatetukseni kuinka kulunut tahansa" — ja kulunut se tosiaankin oli. "No niin", sanoin minä, "niillä kolmella guinealla, jotka jäävät yli, minä ostan parin nimittämättömiä" — joita minä, entre nous, kipeästi kaipasin, kun juuri olin kasvanut mittani täyteen, mutta housuni olivat syntyneet kahdeksantoista kuukautta sitten.
No siis, minä astuin alas kyläntietä, kädet housunlakkarissa. Siellä oli Mary-parkani kukkaro, josta olin ottanut pois ne pienet tavarat, mitkä hän oli antanut minulle edellisenä päivänä, ja asettanut — no samapa tuo minne, mutta katsokaas, siihen aikaan minulla oli sydän ja se hyvin lämmin. Minulla oli Maryn kukkaro valmiina tätini lahjan varalle, jota ei koskaan tullut, ja minä laskin, että maksettuani matkani omista pienistä säästövaroistani, jotka rouva Hoggartyn peli-iltoina olivat vähentyneet kokonaista viisikolmatta shillinkiä, minä pääsisin kaupunkiin kaksi seitsemän shillingin kappaletta taskussani.
Astuin alas kyläntietä hiivatinmoista kyytiä, niin vinhasti, että jos se mahdollista olisi ollut, niin olisin saavuttanut ne kymmenen kellonlyöntiä, jotka olivat kuuluneet kaksi tuntia sitten minun kuunnellessani rouva Hoggartyn pitkiä historioita ja juodessani hänen kamalaa Rosoliotaan. Sillä asia on niin, että minun oli määrä kello kymmenen saapua erään akkunan alle, jossa erään henkilön siihen aikaan piti istua katselemassa kuuta soma rypytetty yömyssy päässä ja armaat hiukset paperruksissa.
Akkuna oli nyt sulettu eikä sieltä näkynyt edes kynttilääkään. Ja vaikka minä yskin ja ryin ja viheltelin puutarhan aidan takana ja hyräilin laulua, josta eräs henkilö hyvin paljon piti, vieläpä viskasin akkunaan pienen kivenkin, joka osui suorastaan ristikon väliin — en saanut hereille ketään muuta kuin ison vahtikoiralurjuksen, joka haukkui ja ulisi ja hyppeli aitaa vasten niin vimmatusti, että pelkäsin sen milloin vain sieppaavan nokkani hampaittensa väliin.
Siten minun täytyi niin joutuin kuin suinkin lähteä tieheni. Ja seuraavana aamuna äiti ja sisaret olivat laittaneet minulle aamiaisen kello neljäksi ja kello viisi tuli Lontooseen menevä tyhjä, kuusi sisäistuinta käsittävä postivaunu "Uskollinen", ja minä kapusin ylös katolle näkemättä Mary Smithiä.
Kun me kuljimme talon sivutse, näytti kyllä siltä kuin olisi hänen huoneensa akkunaverho ollut vedetty sivulle hiukan verran. Varmasti oli akkuna ainakin auki, ja sulettu se oli edellisenä yönä. Mutta vaunu vieri eteenpäin, ja kylä, talo, kirkkotarha ja Hicksin heinäsuovat olivat pian näkymättömissä.