KUUDESKOLMATTA LUKU.
Muutamien ystävien lausunto.
[Viimeisestä luvusta on jätetty pois muutamia osia, jotka pääasiallisesti sisältävät samaa, kuin jo aikaisemmin on kerrottu.]
Ira D. Sankey lausuu kirjallisesti m.m. seuraavaa:
"Kesäkuussa 1871 lähetettiin minut Newcastlen N.M.K.Y:n valtuuttamana erääsen kansainväliseen Indianopoliksen kaupungissa vietettävään konferenssiin. Tästä tuli elämäni käännekohta, sillä minä tapasin siellä joukon sen ajan etevimpiä kristityitä, niiden joukossa Mr. Moodyn. Kokous huvitti minua suuresti, koska olin osaksi työskennellyt nuorten miesten keskuudessa".
"Laulu oli minun kannaltani katsottuna kokouksen parhaimpia puolia. Sitä johti puhujalavalta William H. Doane ja H. Thane Miller sekä laulukööri. Minun oli erittäin hauska sekä nähdä että kuulla Mr. Doanea, koska olin laulanut monia hänen hengellisistä lauluistaan sekä pyhäkoulussa että kirkossa, sellaisia kuin: 'Laula mulle se uudestaan', 'Jeesuksen syliin turvaa', 'Kuule rukouksen Jeesus' j.n.e. Mr. Miller palveli lukkarina ja Mr. Doane istui pienten urkujen ääressä".
"Useita kertoja jok'ainoassa kokouksessa pyydettiin näitä herroja laulamaan erityisiä lauluja, joko yhdessä tai yksinään. Heti kun ilmoitettiin, että Mr. Miller laulaisi jonkun laulun, tuli seurakunta niin äänettömäksi, että melkein olisi saattanut kuulla kellon naksutuksen. Erittäinkin oli niin laita, kun laulua nimellä 'Tuhlaajapoika' laulettiin".
"Tämän laulun laulaminen ilmaisi minulle sen merkillisen voiman, mikä on yksinkertaisessa evankeelisessa laulussa, kun laulaja siihen panee koko sielunsa. En ole milloinkaan unhottava, miten tuo merkillinen tunteellisuus laulajan äänessä valtasi koko seurakunnan. Se oli aivan toisenlaista laulua, kuin mitä minä usein olin niissä kirkoissa kuullut, joissa kävin. Joka sana kuului selvästi rakennuksen kaukaisimpaan osaan saakka, ja kaikki läsnäolijat näkyivät tuntevan sen äärettömän voiman. Hetken aikaa näytti siltä, ettei kukaan tahtonut häiritä sitä syvää hiljaisuutta, mikä laulun loputtua vallitsi. Minä silmäilin ympärilleni nähdäkseni, olinko minä ainoa, joka olin kyyneleihin heltynyt; mutta huomasin, että löytyi muitakin. Monet läheisyydessäni olivat syvästi liikutettuja".
"Tämä ensi kerran herätti sydämmessäni syvän halun saada kerran samalla tavalla käyttää ääntäni".
"Kuusi kuukautta myöhemmin istuin minä Mr. Moodyn kanssa Farwell Hallin suurella puhujalavalla Chicagossa edessämme suuri seurakunta, jolle hän aikoi puhua 'tuhlaajapojasta'. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Kun minä olen puheeni lopettanut, niin minä toivon, että sinä laulat sen laulun, jonka kuulimme Indianopoliksessa, 'Tuhlaajapoika'.' Minä vastasin: 'Luulen tuskin voivani sitä tehdä, kun ei minulla ole harmoonia säestystä varten'. Viitaten suuriin urkuihin, jotka olivat maksaneet enemmän kuin 3000 dollaria, lausui hän: 'Eikö nuo sitten ole sinulle kylliksi suuret?' Minä vastasin, että ne olivat liian suuret, ja että, jos niitä tahtoisin käyttää, tulisi minun kääntää selkä seurakunnalle, ja siten en tahtonut laulaa, niinkuin ei hänkään siinä asennossa tahtoisi saarnata".