Yksi Mr. Moodyn perusohjeita oli, että mitä huonompi joku poika oli, sitä vähemmän oli syytä lykätä häntä luotaan. Senvuoksi ei milloinkaan ollut kysymystäkään kenenkään karkoittamisesta.
Eräs nuori viidentoistavuotias jätkä oli etenkin äänekäs ja vaivaloinen, ja kaikki tavalliset keinot hänen rauhoittamisekseen olivat turhat. Vihdoin sanoi Mr. Moody Mr. Farwell'ille:
"Jos tuo poika häiritsee tänään luokkaa, ja Te näette minun menevän hänen luokseen ja vievän häntä ulos eteiseen, niin antakaa luokan nousta seisomaan ja laulattakaa joku voimakas laulu, kunnes minä palaan".
Ohjelma suoritettiin ennen tehdyn suunnitelman mukaisesti. Mr. Moody tarttui poikaan, syöksi hänen ulos eteiseen, ennenkuin tämä edes oivalsi, mistä oli kysymyskään, ja lukitsi oven. Siellä antoi hän pojalle oikein aimo selkäsaunan ja palasi sitte kasvot tulipunaisina mutta voitokkaan näköisenä. Hän lausui: "Luulen, että se poika on pelastettu".
Poika kääntyi pian senjälestä ja tunnusti vuosikausia myöhemmin eräälle ystävälleen, että hän vieläkin tunsi terveellisen vaikutuksen tästä käsintuntuvasta evankeliumista.
Lähellä asuvat roomalaiskatoliset lapset olivat suureksi koettelemukseksi Mr. Moodylle, sillä ne häiritsivät kokouksia ja särkivät ikkunat kokoussalissa. Kun kaikki muut keinot tämän raakuuden lopettamiseksi näyttäytyivät turhilta, meni Mr. Moody puhumaan piispa Dugganin kanssa. Hän meni tämän kotiin, mutta kuuli piispan menneen ulos.
"Sitte odotan häntä", lausui Moody. Hetken kuluttua tapasivat he toisensa. Mr. Moody esitti valituksensa ja pyysi piispaa käyttämään valtaansa seurakuntalaistensa suhteen. Piispa oli hyvin ystävällinen, mutta huomautti, että mies, jolla oli sellainen into kuin Moodylla, pitäisi kuulua oikeaan kirkkoon. Mr. Moody vastasi, että hän halusi olla oikealla puolella, mutta että jos hänestä tulisi katolilainen, täytyisi hänen luopua päivärukouskokouksistaan.
"Ei, sitä ei Teidän tarvitsisi tehdä", sanoi piispa.
"Mutta enhän kaiketi voisi rukoilla yhdessä protestanttien kanssa?"
"Kyllä sen voisitte tehdä".