Kun hän osti intialaisen ponnyn [muuan laji hevosia. Suoment. muist.] joutuakseen pikemmin käynneillään, tapasi hän antaa poikien ratsastaa ponnylla sillävälin, kun hän itse oli sisässä. Kolme vieläpä neljäkin oli toisinaan selässä.
Hän piti paljon huvittavista leikeistä ja otti kilpailuihin yhtä innokkaasti osaa kuin nuoremmatkin. Juoksemaan hän oli erittäin nopea. Kerran otti hän sangollisen omenia, ja pitäen sankoa niin, että omenat putoilivat pitkin tietä, juoksi hän minkä kerkisi, poikien seuraamana. Eräs näistä kiirehti hänen edelleen ja heittäytyi pitkälleen maahan, jolloin Mr. Moody, jonka huomio oli käännetty omeniin, kaatui hänen päälleen ja kaikki omenat valuivat maahan.
Kolmelletoista "katuaraapille" luvattiin kullekin jouluksi uusi vaatekerta, jos he siihen asti säännöllisesti kävisivät pyhäkoulussa. Niiden haukkumanimet oli lainattu intianeilta. Kaikki, yhtä lukuunottamatta, täyttivät ehdon. Mr. Moody valokuvautti ne "ennen" ja "jälestä". Taulut ovat vieläkin olemassa ja ovat tunnetut nimillä: "Kannattaako?" ja "Kannattaa!" Tämä univormuun puettu joukko on sittemmin tunnettu nimellä "Moodyn henkivartijasto".
Kolmetoista vuotta myöhemmin tuli yksi heidän ystäviään eräälle rautatieasemalle ja pyysi ostaa pilettiä. Kirjanpitäjä pyysi häntä astumaan sisään ja sanoi hänelle:
"Te ette näy tuntevan minua".
"Ei, minulla ei ole sitä kunniaa".
"Tunnettehan Mr. Moodyn henkivartijaston?"
"Tunnen, minulla on valokuva siitä kotona".
"Hyvä on", lausui kirjanpitäjä, "kun pääsette kotiin, niin katsokaa tarkoin kaikkein ruminta joukossa, niin saatte nähdä nöyrimmän palvelijanne, joka nyt on seurakunnan jäsen ja Mr. Moodyn seuraaja tässä toimessa".
Vahvoja niteitä voitaisi kirjoittaa tapauksista, joita sattui oppilasten keräämisen ja koulun ylimalkaisen johdon yhteydessä.