"Kaadoin viinan maahan Teidän ja perheenne hyödyksi. Jos siitä syystä saan selkääni, niin tahdon ensin rukoilla teidän kaikkien edestä".
Hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti isän, äidin ja lasten edestä, niinkuin hän sellaisissa tilaisuuksissa oli oppinut rukoilemaan, ja kun hän nousi ylös, oli isän viha lauhtunut, ja hän lupasi, että lapset saisivat tulla Mr. Moodyn pyhäkouluun.
Eräälle veljelle Northfieldissä kirjoitti Mr. Moody: "La Crosse,
Wisconsin, 18 p. heinäk. 1859".
"Miten on pyhäkoulunne laita siellä, ja kuka sitä nykyään johtaa? Miten suuri on koulunne? Kerro minulle siitä tarkoin. Jos olisin teidän sijassanne, niin en antaisi sen talvisin loppua, vaan jatkaisin sitä yhtämittaa. Odotan ensi pyhänä suurta huvia, kun palaan kotiin, sillä olen ollut jotenkin kauvan poissa, ja lapset iloitsevat suuresti, kun tulen takaisin. Luulen, että minulla on paras koulu Lännessä; ainakin on se suurin tällä puolen New-Yorkia. Toivon, että sinäkin sen näkisit".
Kuten tästä näemme, rakasti Mr. Moody kouluaan, ja hänen oppilaansa rakastivat häntä. Monet niistä olivat ikäänkuin kekäleitä, tulesta temmatulta ja sidottuja häneen Jumalan rakkaudella, joka oli heidän sydämmiinsä vuodatettu. Yksi tämän koulun oppilaista muutti toiseen kaupungin osaan. Tuo pieni poikanen jatkoi koulukäyntiään, vaikka hänen täytyi senvuoksi kävellä pitkä matka edestakaisin. Eräs ystävä kysyi häneltä, miksi hän meni niin kauvaksi, ja kertoi samalla, että löytyi yllin kyllin yhtä hyviä kouluja hänen kotoaan lähempänä.
"Ne ovat muille kenties yhtä hyviä, vaan ei minulle", vastasi poika.
Miks'ei?
"Siksi että ne rakastavat minua siellä", kuului vastaus.
"Jos vain voisimme saada ihmiset vakuutetuiksi siitä, että rakastamme heitä", lausui Mr. Moody, "niin löytyisi harvempia tyhjiä kirkkoja ja harvempia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahdo kirkon kynnyksen poikki astua. Antakaamme rakkauden astua velvollisuuden sijalle seurakunta-elämässämme, niin maailma ennen pitkää tulee evankeliumille voitetuksi".