Hänen leikillinen luonteensa esiintyy hänen ensimmäisessä Emmalle kirjoittamassa kirjeessään 7 p. tammik. 1896, kun tämä oli kolmen viikon vanha:
"Tämä on ensimmäinen kirjeeni rakkaalle pienelle lapsenlapselleni. Minä tahdoin kirjoittaa sinulle kirjeen, ennenkuin saisit ensimmäisen hampaasi. Kiirehdä hankkimaan itsellesi kaikki, ennenkuin kuuma aika tulee, sillä minä tahdon antaa sinulle vähän karamelleja, ja sinä tarvitset hampaita niitä syödäksesi. Minä tahdon, että sinä kasvat kiiruusti, niin että minä voin tulla varhain aamusin ja noutaa sinut ajelemaan, sill'aikaa kun isäsi ja äitisi vielä nukkuvat. Hiivimme kauvaksi toiselle puolen virtaa ja käymme Ireneä tervehtämässä. Miten meillä on oleva hauska! Äitisi on oikein ylpeä sinusta, ja hoitajattarellasi on senkin kymmenet kujeet. Ajatteles, Emma, mitä äitisi eräänä päivänä sanoi — hän väitti, etten minä, iso-isäsi, voi suudella sinua! Oletko kummempaa kuullut! Mutta minä suutelin sinua vaan, ja suutelen vielä monasti, kun vaan pääsen kotiin".
Muutamia kuukausia myöhemmin hän kirjoitti: "Olen juuri hiljan saanut kuulla, ettet sinä kärsi sitä maitoa, jota sinä minun kodistani saat. Minä luulen kumminkin, ettei syy ole lehmän vaan keittäjän. Ymmärräthän, tai sinun pitäisi ainakin jo ymmärtää, että kun maito keitetään ja kaadetaan mustalla kumminapilla varustettuun pulloon — eiköhän sinusta vähän vanhemmaksi tultuasi tule tuntumaan inhoittavalta, kun saat tietää, miten vanhempasi ovat kohdelleet sinua! — Sinun ei pidä moittia minun vanhaa lehmääni, sillä se on niin hyvä, kuin se voikin olla. Minä en tahdo opettaa sinua vanhempiasi vastustamaan mutta elleivät he menettele oikein kanssasi, niin hiivi minun luokseni, niin saat leivoksia ja jäätelöä".
Niin otti hänen rakastava sydämmensä osaa kaikkeen, mikä koski lapsia, ja nämä vuorostaan rakastivat häntä enemmän kuin kukaan muu. Kesällä nähtiin tavallisesti yksi tai pari niistä hänen vieressään, kun hän ajoi kylän läpi.
"Hän on harvinainen iso-isä", kirjoitti muuan ystävä. "Minä näin eräänä aamuna, kun hän pienen nelivuotijaan tyttärentyttärensä kanssa ajoi talonsa pihaan. Lapsi oli nukkunut vaunuihin, nojaten häntä vasten. Mr. Moody ei hennonut herättää lasta, vaan käski riisumaan hevoset, jääden itse istumaan paikalleen. Ennen pitkää valtasi uni hänetkin".
Mutta Jumala oli säätänyt hänelle muutakin, kuin häiritsemätöintä iloa. Hänen ainoa pojanpoikansa ja kaimansa, joka syntyi 7 p. marrask. 1897, kuoli 30 p. marrask. 1898, Mr. Moodyn ollessa Coloradossa. Irene, vanhin hänen lastenlapsistaan, seurasi pientä veljeänsä 22 p. elok. 1899 (neljän vuoden ja kahden päivän vanhana) pitkällisen ja erittäin ilkeän keuhkotulehduksen vaikutuksesta, joka sittemmin muuttui keuhkotaudiksi.
Seuraavan lohdullisen kirjeen hän kirjoitti heti saatuaan tiedon pienen
Dwightin kuolemasta:
Colorado, Springs, Colo.
"… Tiedän, että Dwightin on hyvä olla, ja meidän tulisi iloita hänen kanssansa. Mitä olisivat taivaan asunnot, ellei siellä löytyisi lapsia? Ja hän on mennyt sinne olemaan avullisena kaiken kuntoon saattamisessa vanhempia varten. Tiedäthän, että Mestari on sanonut: Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Hän tuli viimeksi joukkoomme, ja hän meni ensimmäisenä sinne ylös! Hän on turvassa, vapaana kaikista suruista, joita meidän täytyy kestää. Minä kiitän Jumalaa sellaisesta elämästä. Se oli melkein pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Miten kirkastettu ruumis hänellä mahtaa olla, ja millä ilolla hän on meidän tuloamme odottava! Jumala ei luo meihin tätä väkevää rakkautta toisiimme vain muutamia päiviä tai vuosia varten. Se on kestävä ikuisesti, ja sinä saat pitää rakkaan poikasi luonasi ijankaikkisesta ijankaikkiseen, ja rakkaus on vaan yhä kasvava. Mestari tarvitsi häntä, muuten hän ei olisi häntä kutsunut; sinun tulisi tuntea itsesi onnelliseksi siitä, että sinulla oli kodissasi jotakin, jota hän tarvitsi".
"Minä en voi ajatella häntä tähän maahan kuuluvana. Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä selvemmin käsitän, että hän oli vaan lähetetty meille, jotta hän vetäisi meitä lähemmin toisiimme ja ylös valon ja onnen maailmaa kohti. Minä en voisi toivoa häntä takaisin, joskin hän saisi kaikki, mitä maailma voisi hänelle antaa. Ja ajatteles, että Vapahtaja hoitaa häntä niin hellästi! Hän ei ole eksyvä, ei sairastava, ei enää kuoleva. Tuo rakas, rakas pienokainen! Minä rakastan ajatella häntä, niin suloinen, niin tyyni ja niin rakastettava! Hänen elämänsä ei ainoastaan ollut moitteetonta, se oli viatonta; ja jos hänen elämänsä täällä oli sellaista, millaista se onkaan siellä ylhäällä? Luulen, että ainoa minkä hän maasta otti mukaansa, oli hänen suloinen hymyilynsä, enkä epäile, ettei hän, nähdessään Vapahtajan, hymyillyt samoin kuin nähdessään sinut. Sydämmestäni kohoo usein Jumalan puoleen rukous puolestasi, ja aina silloin tulevat nämä sanat eteeni: 'Lapsen laita on hyvä'. Ajatteles, että hän on kirkastettu! Jumalalle kiitos, Dwight on onnellisena kotona, ja me saamme pian nähdä hänet.