MARDIANUS.
Mit', armollinen rouva, halaatte?
CLEOPATRA.
En suinkaan lauluasi; kuohilaasta
En mitään halaa. Onneks sulle, että
Sun, siittömän, ei irstain aatos lennä
Pois Egyptistä. Kiihkoako sulla?
MARDIANUS.
On, armollinen rouva.
CLEOPATRA.
Oikeinko?
MARDIANUS.
Ei oikein, rouva; muuta en voi tehdä,
Kuin mik' on oikein kunniallista.
Mut ajukiihko mull' on; kuvittelen,
Mit' oli Venukselle Mars.
CLEOPATRA.
Charmiana!
Miss' ollee nyt hän? Seisooko vai istuu?
Jalanko on vai ratsain? Onnen hepo,
Joll' ompi kantamuksenaan Antonius!
Ylpeile, hepo! Tiedä, ketä kannat:
Maan toista Atlast'. ihmiskunnan turvaa
Ja kypärää. Hän haastaa nyt tai kuiskaa:
»Miss' olet, vanhan Niilin käärmehyinen?»
Mua siksi kutsuu hän. Nyt ravintoni
On myrkky suloisin. — Mua muisteletko,
Mua, Phoibon lemmenliekin paahtamaa
Ja syvään ajan uurtamaa? Kun sinä,
Leveäotsa Caesar, täällä liikuit.
Min' olin valtain herkku; Pompejuskin
Pysähtyi, silmäns' otsahani juotti
Ja siihen katseens' ankkuroi, ja kuoli
Näin elämänsä katsomiseen.
(Alexas tulee.)
ALEXAS.
Terve,
Egyptin hallitsija!
CLEOPATRA
Kovin olet
Antoniost' erilainen. Hänen luotaan
Sa toki tulet, ja se tenholiuos
Sun kiillollaan on kullannut. — Kuin voipi
Mun uljas Antonioni?
ALEXAS.
Kuningatar,
Hän viime työkseen painoi viimeisimmän
Monista suuteloista tähän helmeen. —
Sanansa juuttui sydämmeeni.