CLEOPATRA.
Sieltä
Mun korvani ne nyhtää.
ALEXAS.
Näin hän käski
Mun sanoa: »Egyptin mahdikolle
Lähettää uskollinen roomalainen
Tään simpsun kalleuden, ja halpaa lahjaa
Korottaakseen, hän aikoo valtikoilla
Sirottaa hänen ylväst' istuintaan;
Kaikk' itämaa, niin sano, valtiaanaan
Kumartava on häntä». Päätään nyökkäs
Ja tyynnä nousi hurjan ratsun selkään.
Jok' irjuin hirnui, että suussan' aivan
Mykistyi puhe.
CLEOPATRA.
Iloinenko oli
Vai suruinenko?
ALEXAS.
Niinkuin vuoden aika
On lämpimän ja kylmän taittehessa:
Ei iloinen, ei suruinen.
CLEOPATRA.
Se vasta
Tasainen mieli! Näetkös, Charmiana,
Näetkös: siinä mies! Ei suruinen.
Näin valostaakseen niitä, jotka hältä
Katseensa lainaavat; ei iloinenkaan.
Näin osoittaen, ett' Egyptin riemuss'
Elelee muistoineen; vain sillä välin!
Ihana seos! — Ilo taikka suru —
Kummankin liiallisuus sopii sulle,
Jos kellekään. — Lähettiäni näitkö?
ALEXAS.
Näin niitä pariin kymmeneen. Mut miksi
Niin monta, rouva?
CLEOPATRA.
Kerjääjänä kuolee
Sen päivän saalas, jolloin ei Antonius
Saa sanaa multa. — Kirjoittimeni! —
Alexas, tervetullut! — Charmiana,
Näin rakas minullenko Caesar koskaan?
CHARMIANA.
Se jalo Caesar!
CLEOPATRA.
Tukehtukoon henkes,
Jos toiste kuulen moisen huudahduksen!
Jalo Antonius! sano.
CHARMIANA.
Ylväs Caesar!