ANTONIUS.
Enkä, enkä!
Käsittää voinette, siit' olen varma,
Kuin mahdoton on aatos, että minä,
Osakas asiassa, jota vastaan
Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä,
Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas.
Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin,
Ett' olis teillä yhtä tuima eukko.
Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä
On suistaa helpompi kuin moista naista.
ENOBARBUS. Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot, niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!
ANTONIUS.
Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen
Ja viekkaan valtataidon kutomat, —
Surulla tunnustan sen — teitä paljon
On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut,
Se myöntäkää.
CAESAR.
Ma teille kirjoitin,
Kun Egyptissä mässäsitte; te
Panitte syrjään kirjeeni ja ivall'
Ajoitte luotanne mun airueni.
ANTONIUS.
Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään
Kolm' oli kuningasta vierainani,
Enk' ollut sama, mikä aamull' olin,
Sen itse hälle huomenissa sanoin;
Se anteeks-pyynnön veroista jo oli.
Tuo mies on tyhjän turha riidassanne;
jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.
CAESAR.
Valanne söitte; moisest' ette koskaan
Voi mua syyttää.
LEPIDUS.
Caesar, tyyntykää!
ANTONIUS.
Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain.
Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii
Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar:
Valani söin —
CAESAR.
Niin, lupasitte mulle
Aseellist' apua, kun sitä vaadin.
Sen kielsitte.
ANTONIUS.
Pikemmin laimin löin,
Kun myrkylliset hetken nautteet multa
Tajunnan veivät. Minkä verran saatan,
Osoitan katumusta, kunhan suoruus
Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani
Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia,
Mua Egyptistä houkutellakseen,
Viritti täällä sodan, josta minä,
Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän,
Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.