Yhdeksäs kohtaus.
Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Antonius tulee seuralaisineen.)
ANTONIUS.
Haa! Maa mua pyytää, ett'en siihen astu:
Mua häpee kantaa. — Tulkaa, ystävät;
Maailmaan olen yöpynyt ja tietä
En enää kotiin löydä. — Laiva mulla
On kultaa täynnä; viekää, jakakaa se;
Pakohon menkää, turviin Caesarin.
SEURALAISET.
Pakohon? Emme.
ANTONIUS.
Itse pakenin ma,
Opettain pelkureille, miten juosta
Ja selkää näyttää. — Menkää, ystävät;
Valita aion toisen elintien,
Miss' en ma teitä tarvitse; siis menkää.
Satamass' aarre on, se viekää. — Oh!
Jot' äsken seurasin, nyt häpeen nähdä;
Hiuskarvanikin kapinoivat: harmaat
Ruskeita syyttää malttamattomiksi,
Ja nää taas niitä hupsun pelkureiksi. —
Nyt menkää; kirjeet laitan mukananne
Eräille ystäville, jotka tiellä
Teit' auttavat. Pois surun silmäykset
Ja vastuut kiertäväiset! Tilaisuuteen
Vain tarttukaa, jonk' epätoivo tarjoo;
Hukassa on, ken itse hukkaans' etsii.
Satamaan heti! Laivat, aarteet, kaikki
Ma teille suon. Rukoilen, että hetkeks
Mun jätätte; kas niin; pois mult' on johto,
Ja siksi rukoilen. — Ma tulen heti.
(Istuutuu.)
(Eros tulee ja Cleopatra, jota Charmiana
ja Iras taluttavat.)
EROS.
No, rouva, lähennelkää, lohdutelkaa'
IRAS.
Se tehkää, hyvä kuningatar!
CHARMIANA.
Niin, tehkää, kaikin mokomin!