EUPHRONIUS.
Niin, herra.
ANTONIUS.
Kuningatar siis armon saa, jos minut
Hän uhraa.
EUPHRONIUS.
Niin.
ANTONIUS.
Sen kuulkoon hän. — No, laita
Nyt Caesar-pojalle tää harmaa pää,
Niin herrauskunnilla hän kukkuroilleen
Sun toivehesi täyttää.
CLEOPATRA.
Tuoko pää?
ANTONIUS.
Palaa ja sano: hällä kukkeimmallaan
On nuoruus, mailma hältä vartoo suurta.
Rahoja, laivoja ja sotureita
On pelkurillakin, jonk' apurit
Voi lapsen johdoll' yhtä hyvin voittaa
Kuin Caesarin. Siis vaadi, että pois hän
Tuon onnen loiston riisuu, ja mun kanssa,
Mun, miehen murtuneen, käy miekkamittaan, —
Me kahden vain. Sen kirjoitan ma. Tule!
(Antonius ja Euphronius menevät.)
ENOBARBUS (syrjään).
Niin kyllä, voittorikas Caesar alttiiks
Onnensa heittäis, miekkailijan kanssa
Ruveten kilpasille! — Miehen äly
On osa hänen onnestaan, ma huomaan;
Ulkoinen tila mielen tilan määrää.
Ett' olis tuska tasan. Kuinka voi hän,
Oloja tuntevana, uneksia,
Ett' täyttyä vois hänen tyhjyydestään
Kylläinen Caesar! — Caesar, älynkin sä
Lamasit hältä!
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Sana Caesarilta!