ANTONIUS.
Isäsi katukoon — jos elää — ettei
Sinusta tullut tyttö! Kavahtaos
Nyt mennä Caesar-herran voittosaattoon,
Kun piiskaa siitä maistaa sait! Vast'edes
Sua vilunväreet karsikoot, kun naisen
Näet valkokäden! — Caesarin luo palaa
Ja kerro vastaanottos; sano, että
Hän vimmaan saa mun; röyhkän korska on hän,
Ja muistaa vain, mit' olen, eikä muista,
Mit' olen ollut. Vimmaan hän mun saapi,
Ja helppoa se tähän aikaan onkin,
Kun hyvät tähteni, nuo muinaisoppaat,
Radaltaan syöksevät ja hornan kuiluun
Tulensa viskaavat. Puheeni, työni
Jos häntä loukkaa, sano, ett' on hällä
Hipparchus, vapautettu orjani;
Kostoksi mulle häntä mielin määrin
Hosukoon, piesköön, hirttäköön; niin sano.
Pois naarmuinesi!
(Thyreus menee.)
CLEOPATRA.
Joko lopetit?
ANTONIUS.
Ah, pimennyt mun maallinen on kuuni!
Se Antonion häviötä tietää.
CLEOPATRA.
Mun oottaa täytyy.
ANTONIUS.
Caesarille mieliks
Sa isket silmää hänen heitukalleen.
CLEOPATRA.
Et mua tunne.
ANTONIUS.
Kylmä olet mulle.
CLEOPATRA.
Oi, armas! Minä kylmä! Silloin taivas
Mun sydämmeni jäistä myrkkyisintä
Raetta valakoon! Sen ensi kuuro
Mua kohdatkoon; kun sulaa se, niin myöskin
Hajotkoon henkeni! Caesarionin
Surmatkoon toinen, sitten yhteen jaksoon
Kohtuni hedelmät ja kaikki kunnon
Egyptiläiseni; ja hautaamatta
He raemyrskyn sulangossa maatkoot,
Siks että Niilin kärpäset ja sääsket
Makoonsa heidät hautaavat!
ANTONIUS.
Nyt tyydyn.
Aleksandriassa on Caesar; siellä
Koettaa tahdon hänen onneansa.
Maajoukkomme on uljaast' otellut;
Hajonneet laivat jälleen yhtyneet
Ja uhkaavina, merikunnoss' aivan.
Miehuuteni, miss' olit? — Kuule, armas!
Jos tuota kättä suutelemaan vielä
Sodasta palaan, verissä ma tulen.
Ma miekkoineni maineen vielä voitan;
Viel' elää toivo.