I SENAATTORI.
Niin, älkää nyt, noin suuttuneena!
CORIOLANUS.
Nyt,
Niin totta kuin ma elän! — Suokaa anteeks,
Mun aateliset ystäväni! —
Tuo horjuva, likainen lauma tietköön,
Mik' olen, kun en liehakoi, ja siinä
Kuvansa nähköön. Heitä hemmotellen,
Sen sanon, senaatille kasvatamme
Kapinan, uhkan lauhaa, jonka itse
Me kylvimme ja istutimme, heitä
Kun meihin sekoitimme, ylimyksiin,
Joilt' ei muu kunto eikä voima puutu,
Kuin minkä lahjoitimme kerjureille.
MENENIUS.
Jo riittää!
1 SENAATTORI.
Kuulkaa, riittää jo!
CORIOLANUS.
Vai riittää?
Niinkuin ma maani hyväks' veren' annoin,
Pelkäämätt ulkovaltaa, samoin kielen'
Uuvuksiin asti sanojansa purkaa
Rupihin noihin, joita kammoksumme,
Vaikk' yhä niiden saastaa etsimme.
BRUTUS.
Puhutte kansasta, kuin olisitte
Te rankaiseva jumal', ettekä
Vain ihminen ja heikko niinkuin muutkin.
SICINIUS.
Tuo meidän pitäis saattaa kansan tietoon.
MENENIUS.
Mitä, mitä? Hänen vihansako?
CORIOLANUS.
Viha?
Vaikk' oisin vieno niinkuin kesk'yön uni,
Se mielen' olis, kautta Zeun!
SICINIUS.
Tuon mielen
Alallaan täytyy, niinkuin myrkyn, olla
Eik' enään muita myrkyttää.