TIETÄJÄ.
Jumalat viime yönä näyn soivat:
Kun paastosin ja pyysin ilmestystä,
Zeun linnun, Rooman kotkan, näin; se lensi
Vetisest' etelästä lännen maille,
Miss' aurinkoon se katosi. — Tää tietää —
Jos synti lahjaani ei hervaissut —
Roomalle hyvää.
LUCIUS.
Moista unta usein
Ja aina totta! — Mitä näen! Runko,
Ja latvaa vailla! Raunioista näkyy,
Ett' oli huone oiva. — Mitä? Paashi? —
Kuollut vai nukkuvako? Kuollut varmaan:
Jo luonto kammois maata kuolleen kanssa
Tai pitää vainajia vuoteenansa. —
Mut katsokaamme kasvoja!
PÄÄLLIKKÖ.
Hän elää.
LUCIUS.
Siis ruumiista voi tiedon antaa. — Poika,
Elosi vaiheet kerro; niitä näyttää
Kysellä kannattavan. Ken se tuo on,
Tuo verinen sun patjasi? Ja kuka
Päin vastoin jalon luonnon tarkoitusta
Tuon kauniin kuvan muutti? Mitä osaa
On sulla tässä haaksirikossa?
Kuin tapahtui se? Ken hän on? Ken sinä?
IMOGEN.
Min' olen tyhjä; tai, jos mitä oisin.
Parempi tyhjä ois. Tää herrani
Ylevä, uljas oli brittiläinen,
Nyt vuorelaisten murhaamana tuossa. —
Ah! Toist' ei ole moista. Idät, lännet
Sais käydä, paikkaa pyytää, koittaa monta
Ja hyvääkin, ja uskoon palvella,
Ei löytäis moista herraa.
LUCIUS.
Poika parka,
Sua tuskassasi säälin yhtä paljon
Kuin herraas verissänsä. Nimensä?
IMOGEN.
Richard du Champ. — (Syrjään.) Jos valheellani ketään
En vahingoita, toivon, että taivas
Sen anteeks antaa. — Mitä sanotte?
LUCIUS.
Ja sinun nimesi?
IMOGEN.
Fidele, herra.
LUCIUS.
Siis nimi miestä myöden; nimi sopii
Uskollisuuteen, uskollisuus nimeen.
Koehan mua! Yhtä hyvää herraa
Et' minust' ehkä saa, mut' yhtä hellän
Saat varmaankin. Ei keisarinkaan kirje,
Konsulin lähettämä, suosittaisi
Sua enemmän kuin oma arvos. Tule.