(Nousee ilmaan.)
SICILIUS.
Jyryssä tuli; tulikivelt' ihan
Hajasi jumalhenki. Pyhä kotka
Meit' uhkas sortaa laskussaan; sen nousu
On ihanampi kuin Elysium.
Kuninkaan lintu jumalsiipiänsä
Nyt suorivi ja siistii noukkaansa;
Jumala nyt on hyvillään.
KAIKKI.
Zeus, kiitos!
SICILIUS.
Nyt sulkeutuu marmorlattia,
Hän sädesaliins' astuu. — Pois nyt tulkaa!
Uhalla onnen taivaan käsky kuulkaa!
(Henget katoavat.)
POSTHUMUS (kavahtaen).
Unonen, isoisäkseni tulit,
Ja isän mulle siitit, äidin loit
Ja kaksi veljeä. Mut voi, mitk' ivat!
Tuskinpa syntyivät, niin katosivat.
Heräsin siihen. Kurja, joka luottaa
Isoisten lempeen, uneksii, kuin minä,
Ja herää tyhjään. — Ah! Vain houreksin:
Moni tyhjää unelmoi, ja syystäkin,
Mut onneen aivan uppoo. Minä samoin:
On syyttä mulle kulta-aarre avoin.
Keijunko työtä? Kirja? Kuinka soma!
Et liene vain, kuin hieno muotivaate,
Parempi kantajaansa. Sisusta,
Toisin kuin meikäläisten hovimiesten,
Se olkoon yhtä kaunis, kuin on kuori.
(Lukee.) "Kun leijonanpoika, itselleen tuntemattomana, etsimättä tapaa vienon ilmattaren ja joutuu sen syleilyksiin; ja kun mahtavasta setripuusta on katkottu oksia, jotka, oltuaan monta vuotta kuolleina, jälleen virkoavat, yhtyvät vanhaan emäpuuhun ja alkavat kasvaa rehoittaa, silloin Posthumus päättää kärsimyksensä, Britannia tulee onnelliseksi ja kukoistaa rauhassa ja hellyydessä."
Yhäkö unta? Tai vain mieletöntä
Hupakon solkkaa? Toista tai ei mitään.
Tai älytöntä puhetta tai puhett'
Älylle tolkutonta. Mitä lienee,
Se elämäni kaltaist' on, ja sitä
Tallettaa myötätunnosta ma tahdon.
(Vanginvartija palajaa.)
VANGINVARTIJA.
No, herraseni, oletteko kypsynyt kuolemaan?