DROMIO EPH. Kyllä hän tässä käsin kävi, molemminkin käsin, sen voivat molemmat korvani todistaa.
ADRIANA.
Puhuitko kanssaan? Mielens' arvaatko?
DROMIO EPH.
Kyll', kyllä; kirjoitti sen korvilleni.
Kirottu käsi! Ymmäll' olin aivan.
ADRIANA. Puhuiko hän niin epävarmasti, ett'et pystyny tajuamaan hänen mieltään?
DROMIO EPH. Kyllä hän varmasti iski, niin että liiankin hyvin iskut tajusin, ja kuitenkin niin epävarmasti, että aivan olin ymmällä.
ADRIANA.
Mut sano, eikö hän jo tule kotiin?
Hän koko kohtelias on vaimolleen!
DROMIO EPH.
Oi, herrani on varmaan sarvihullu.
ADRIANA.
Mitä? Sarvihullu?
DROMIO EPH.
Sill' en sano, ett' on
Hänellä sarvet, mutta hullu on hän.
Kun pyysin häntä kotiin ruoalle,
Niin vaati multa tuhat kultamarkkaa.
"Ruoalle", käskin; "rahat!" sanoi hän;
"Kana paahtuu", sanoin; "rahat!" sanoi hän;
"Pois kotiin", minä; "rahat!" sanoi hän;
"Miss' on ne tuhat markkaa, sano, konna?"
"Sika palaa", minä sanoin; "rahat!" hän;
"Rouvani", sanoin minä; "hiiteen rouvas!
En tunne rouvaas; piru vieköön rouvas!"
LUCIANA.
Ken sanoi?
DROMIO EPH.
Herrani. "En tiedä", sanoi,
"Kodista, vaimost' enkä rouvasta."
Asia, jota kielen tuli ajaa,
Tuon kotiin seljässäni, kiitos hälle.
Sanalla sanoen, sain selkääni.
ADRIANA.
Takaisin, orja! Kotiin hänet laita.
DROMIO EPH.
Takaisin, saamaan uuden selkäsaunan?
Ei, Herran tähden, lähettäkää toinen.
ADRIANA.
Takaisin, muuten ristiluusi merkin!
DROMIO EPH.
Hän sitten uudet ristinmerkit antaa.
Näin teette minust' ihan pyhimyksen.
ADRIANA.
Pois, lavertaja! Laita herras kotiin.
DROMIO EPH.
Niin sukeako olen mielestänne,
Ett' ihan potkitte kuin palloa?
Te tuonne, tänne hän, ja päätäpahkaa!
Ken tätä kestää, täytyy olla nahkaa.
(Menee.)
LUCIANA.
Hyi, vihan tuli poskillasi palaa!
ADRIANA.
Hän jotain henttua nyt varmaan halaa,
Kun vaimons' ikävissään täällä riutuu.
Ijänkö tähden poskiltani hiutuu
Sulouden viehätys? Ei: hän sen vei.
Olenko tyhmä? Älyäkö ei?
Elävin mielevyyskin vihdoin turtuu
Ja kivikovaan tylyytehen murtuu.
Hän kauniiseenko pukuun viehättyy?
Hänell' on rahat; mun ei ole syy.
Jos kuihtunut ma olen, niin hän kulon
On itse aikaan saanut, kaiken sulon
Kun mult' on vienyt. Lämmin katse vaan,
Niin taas on kauneuteni ennallaan!
Hän huima kauris on, yl' aidan karkaa
Vain muille laitumille. Voi mua, parkaa!
LUCIANA.
Pois luulevaisuus tuo! Se rauhaas järsii.
ADRIANA.
Ei, tunnoton vain narri moista kärsii.
Hän viipyy luona muiden armahitten,
Ois muuten tullut kotiin aikaa sitten.
Lupasi mulle vitjat, tiedäthän;
Oi, jospa tässä vain mua pettäis hän
Ja palais uskollisna vuoteesensa!
Helein timanttikin somuutensa
Voi menettää; ja kirkkain kultakin,
Kun sitä moni hiertää, väkisin
Voi kulua; ja mainemiehen parhaan
Voi turmelus ja petos viedä harhaan.
Kun sulollani hänt' en voittaa voi,
Pois itken lopunkin, ja kuolen, oi!
LUCIANA.
Noin houkat luulevaiset hupakoi!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Antipholus Syrakusalainen tulee.)
ANTIPHOLUS SYR.
Ne rahat, jotka Dromio sai, ne talless'
On Kentaurissa, ja se valpas orja
Mua etsimään on mennyt kaupungille.
Kun mietin mitä kertoi isäntä,
Tavata hänt' en ole voinut sitten
Kuin turulla ma hänest' erkanin.
Tuoss' on hän.
(Dromio Syrakusalainen tulee.)
Joko meni hyvä tuuli?
Jos selkääs tahdot, ilku vieläkin!
Et rahaa saanut? Kentaurist' et tiedä?
Vai rouvas laittoi pyytämään mua syömään?
Vai Phoenixissä asun? Hourailitko,
Noin hullusti kun mulle vastasit?
DROMIO SYR.
Mitä vastasin? Ma tuost' en tiedä mitään.
ANTIPHOLUS SYR.
Vast'ikään, tässä, tuskin siit' on tunti.
DROMIO SYR.
En ole teitä nähnyt sitten kuin
Kentauriin menin rahojanne viemään.
ANTIPHOLUS SYR.
Sa kielsit, konna, rahat saaneesi,
Ja puhuit rouvasta ja puolisesta;
Vihani, toivon ma, sa tuta sait.
DROMIO SYR.
On hauskaa nähdä teitä ilopäällä.
Vaan miksi tätä pilaa? Sanokaa.
ANTIPHOLUS SYR.
Suun sisäänkö mua irvistät ja pilkkaat?
Vai pilaa tämä? Tuossa saat, ja tuossa!
(Lyö häntä.)
DROMIO SYR.
Seis, Herran tähden! Pila on jo totta.
Hyvästä mistä tämän hyvän saan?
ANTIPHOLUS SYR.
Siks että joskus tuttavallisesti
Pilailin kanssas niinkuin narrin kanssa,
Nyt uhmall' ystäväksi tungeksit
Ja vakaatkin teet hetket yhteismaaksi.
Kun päivä paistaa, sääski survokoon,
Mut koloon luikkikoon, kun päivä peittyy.
Kun aiot suottailla, mua silmiin katso,
Ja katsantoni mukaan menos muuta,
Ma muuten ajukoppas pehmitän.
DROMIO SYR. Ajukoppani, niinkö sanoitte? Jos vain jättäisitte pois pehmityksen, niin oisi pää sopivampi. Mutta, jos tätä lyömistä kauemmin jatkatte, niin saan todellakin hankkia kopan päähäni, kopittaa sen kokonaan; sillä muuten saa ajuni turvautua selkääni. Mutta, hyvä herra, miksi minua pieksette?
ANTIPHOLUS SYR. Etkö tiedä?
DROMIO SYR. En muuta tiedä, kuin että olen piesty.