LAERTES.
On hukkunut! — Oi, mihin?
KUNINGATAR.
Raita tuolla
Jokehen kallistuupi, kuvastain
Haleita lehviänsä virran kalvoon;
Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle
Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot,
Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu,
Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo.
Kun virran yli kallistuvaan puuhun
Kapusi seppeltään hän ripustamaan,
Niin silloin taittui petollinen oksa,
Ja kiehkuroineen aaltoon itkevään
Hän putos. Väljä puku häntä hetken,
Kuin aallotarta, veden päällä kantoi;
Hän lauloi siinä vanhaa laulelmaansa
Ikäänkuin turmiolleen tunnotonna
Tai olentona, joka elämään on
Vedessä luotu. Vaan ei kauan kestä,
Ennenkuin vaatteet, raskaiks vettyneet,
Tuon lapsiraukan sulolaulelmistaan
Mutaiseen hautaan alas painavat.
LAERTES.
Voi, hän siis hukkunut on?
KUNINGATAR.
Hukkunut.
LAERTES.
On liiaks sulla vettä, sisko parka;
Siis säästän itkuni. Vaan se ei auta;
Tapansa luonto pitää, mitä hyväns'
Sanokoon häpy. Tään kun itkun itken,
En ole enää akka. — Herran haltuun!
Minussa tult' on, joka lieskaks yltyis,
Mut tämä hassumaisuus sammuttaa sen.
(Menee.)
KUNINGAS.
Menkäämme, Gertrud! Töin ja vaivoin hältä
Sain raivon hillityks. Nyt pelkään, että
Se puhkee uudestaan. Siis seuratkaamme.
(Menevät.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.