Hamlet."
Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
Ja lisäks hänen kosintansa, miten
Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki
Hän uskoi mulle.
KUNINGAS.
Mitä? Tyttö siihen
Suostuiko?
POLONIUS.
Mitä minust' aattelette?
KUNINGAS.
Ett' oletten te jalo, kunnon mies.
POLONIUS.
Sen näytän. Mitä luulisitte, jos
Tuon lemmenkiihkon vauhdiss' oisin nähnyt,
— Sen huomasinkin, tietkää, ennenkuin
Sen tyttö kertoi, — mitä luulisitte,
Te, armas kuningas ja kuningatar,
Jos kirjalaukkuna tai lompakkona
Ma oisin heille ollut; viihdytellyt
Vaan sydäntäni, mykkänä ja vaiti,
Ja jouten heidän tointaan katsellut?
Mit aattelisitte? Ei, suoran lausuin
Ja neuvoin nuorta neitostani näin:
"On Hamlet prinssi sulle liian suuri,
Ei käy se laatuun"; sitten häntä käskin,
Ett' erillään hän prinssin seurast' oisi
Ja lahjat kieltäis pois ja sanantuojat.
Näin tein, ja neuvot hyväkseen hän käytti.
Mut Hamlet, hyljättynä, — lyhyesti, —
Tul' ensin synkäks, sitten syömättömäks,
Ja sitten unettomaks, sitten heikoks,
Ja sitten löyhäks, ja niin askelittain
Hulluksi noin ja vimmapäiseks, joka
Surettaa meitä kaikkia.
KUNINGAS.
Ja tuonko
Syyks luuletten?
KUNINGATAR.
Voi olla, siltä näyttää.
POLONIUS.
Niin onko käynyt milloinkaan, ma kysyn,
Ett' olen varmaan sanonut: "niin on",
Ja toisin ollut on?
KUNINGAS.
Ei, tietääkseni.