Kaksi nuorta veronalaista

by William Shakespeare

Seitsemäs kohtaus.

Verona. Huone Julian kodissa.
(Julia ja Lucetta tulevat.)
JULIA.
Lucetta, neuvo; auta, hyvä tyttö!
Nimessä lemmen sua rukoilen, —
Sin' olet kirja, johon kirkkain piirtein
On kaikki aatokseni kirjoitettu, —
Nyt neuvo mua, sano hyvä keino,
Mitenkä kunnialla matkan tehdä
Ma voisin rakkaan Proteukseni luo.
LUCETTA.
Ah, se on pitkä, vaivalloinen matka.
JULIA.
Kun hurskas pyhiinvaeltaja jaksaa
Samota avojaloin valtakunnat,
Väsyiskö se, ken lentää lemmen siivin,
Etenkin kun niin kalliin luo hän lentää,
Niin täydellisen enkelin kuin Proteus.
LUCETTA.
Ois odottaa siks, että Proteus palaa.
JULIA.
Oi, katseens' eikö mulle sielun ruokaa?
Mun sääli nälänhätääni, näin kauan
Kuin ruoan puutett' olen kärsinyt.
Jos lemmen ydintuskat tuntisit,
Lumella ennen virittäisit tulta
Kuin lemmen lieskaa sanoin sammuttaisit.
LUCETTA.
Lempenne lieskaa sammuttaa en aio,
Vaan tulen liikaa vimmaa hillitä,
Ett' ei se leiskais yli järjen rajan.
JULIA.
Sen rajummin se riehuu, jos sit' estät.
Puro, mi soljuu hiljaa solisten,
Näet, maltitonna raivoo, jos sen salpaat;
Mut jos sen tyyntä kulkua et häädä,
Kivien välitse se soittain liukuu,
Sipaisten suuta joka korrelle,
Jonk' yhdyttää se pyhämatkallaan;
Ja näin se kierrellen ja suikerrellen
Ja leikitellen valtamereen rientää.
Siis suo mun mennä, älä matkaa estä.
Min' olen tyyni niinkuin vieno virta;
Hupia vain on paino askelten,
Siks kuin ne vihdoin kullan luo mun vievät;
Siell' lepään sitten, niinkuin vaivain jälkeen
Elysiumiss' autuasten sielut.
LUCETTA.
Mut kuinka pukeutua aiotte?
JULIA.
En tytöks ainakaan; ma välttää tahdon
Rivojen miesten irstaat hyökkäykset.
Lucetta hyvä, hanki mulle puku
Siveän kantapojan arvoinen.
LUCETTA.
Siis hiukset teiltä täytyy keritä.
JULIA.
Ei, lapseni; ne silkkisitein sidon
Sen seitsemäänkin kummaan lemmen poimuun.
Ei haaveellinen puku nuorta haittaa,
Ei vanhempaakaan kuin mit' olen minä.
LUCETTA.
Mut mitä mallia ma housut teen?
JULIA.
Se sopii niin kuin: — "armollinen herra,
Kuink' avaran teen pönkkähameen teille?"
Ne laita mitä mallia vain tahdot.
LUCETTA.
Mut niissä täytyy tieten olla lämsä.
JULIA.
Lucetta, hyi, se näyttää rivolta!
LUCETTA.
Ei suorat housut maksa neulaakaan,
Jos niiss' ei lämsää, mihin neulan pistää.
JULIA.
Luoetta, jos mua rakastat, niin hanki
Vain mitä tahdot, mik' on sopivinta.
Mut sano, tyttö, mitä mailma sanoo,
Kun tällaisen ma hurjan matkan teen?
Ma pelkään että syntyy juoruja.
LUCETTA.
Jos sitä pelkäätte, niin jääkää kotiin.
JULIA.
En tahdo sitäkään.
LUCETTA.
No, menkää sitten,
Ja älkää surko mitä kielet juoruu.
Jos Proteukselle mieleen tulonne,
Niin parjatkoon, ken tahtoo, lähtöänne.
Mut pelkäänpä, ettei se hälle mieleen.
JULIA.
Sitä ma pelkään kaikkein vähimmin.
Tuhannet valat, koko kyynelmeret
Ja rajattoman lemmen vakuutteet
Takaavat, että olen tervetullut.
LUCETTA.
Nuo petollisten miesten palkkalaiset!
JULIA.
Niin, halpain miesten, halpaan tarkoitukseen.
Hän syntyi uskollisen tähden alla:
On sanat varmat, valat hällä pyhät,
On lempi puhdas, mieli vilpitön,
Sydämmen uskolliset lähettiläät
On kyyneleensä; hän on kavalasta
Niin kaukana kuin maa on taivahasta.
LUCETTA.
Niin olkoon tavattaissa, taivas suokoon!
JULIA.
Jos pidät minust', älä loukkaa häntä
Noin sääksimällä hänen kuntoaan.
Mun voitat lempeni, jos häntä lemmit.
Nyt seuraa mua heti kamariini,
Niin tuumailemme, mitä tarvitsen
Tät' ikävöitsemääni matkaa varten.
Omani kaikki sinun haltuus heitän,
Maat, tavarani, hyvän maineeni,
Ja pyydän vain, ett' autat mua tielle.
Pois tule, älä vastaa, joutuin toimeen;
Ma tähän aikailuun jo tuskistun.
(Menevät.)

---

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Milano. Eteishuone herttuan hovilinnassa.
(Herttua, Proteus ja Thurio tulevat.)
HERTTUA.
Hetkeksi, herra Thurio, poistukaa:
Meill' olis puhuttavaa kahdenkesken. —
(Thurio menee.)
No, herra Proteus, mikä asia?
PROTEUS.
Niin, arvon herttua, ilmaista mun täytyy
Mit' ystävyyden lait mun käskee peittää.
Mut hyvyyttä kun muistan suopeaa,
Jot' olen teiltä ansiotta saanut,
Niin mull' on velvollisuus ilmoittaa,
Mit' en ma millään hinnoin muuten kertois.
Niin, herttua, ystäväni Valentin
Tän' yönä aikoo ryöstää tyttärenne:
Hän hankkeensa on mulle uskonut.
Nyt tiedän, että tyttärenne mieheks
Aiotte Thurion, jota neiti vihaa,
Ja jos hän nyt näin vietäis salaa teiltä,
Niin ois se kova isku vanhalle.
Velvollisuudentunnosta ma ennen
Siis ystäväni juonen paljastan,
Kuin sitä peittämällä teidän päähän
Kokoan huolten kuormaa, joka teidät
Vois painaa hautaan ennenaikaiseen.
HERTTUA.
Ma kunnon huolestas sua kiitän, Proteus;
Siit' ikipäiviks sulle velkaan jään.
Älysin usein itsekin tuon lemmen,
Kun sikein luulivat mun nukkuvan,
Ja usein aioin ajaa Valentinin
Pois hovista ja tytön seurasta.
Mut pelost', että epäilisin suotta
Ja miestä syyttömästi loukkaisin —
Tuot' olen kiivautt' aina vältellyt —
Sukoilin miestä, urkkiellakseni.
Mit' olet sinä ilmisaanut nyt,
Jo kauan tätä peljäten, — kun tiedän
Kuink' arka viettelyyn on hento nuoruus, —
Yöks tytön suljen torniin ylimpään,
Jonk' avain mun on yksin hallussani,
Ja sielt' ei häntä kukaan ryöstää voi.
PROTYEUS.
Mut, herttua, he keksineet on keinon,
Mitenkä nousta neiden ikkunaan
Ja hänet tuoda köysiportait' alas.
Nuor' rakastaja niitä noutamassa
Paraikaa on ja palaa heti tästä.
Jos mieli, voitte hänet yllättää;
Mut, herttua, tehkää se niin ovelasti,
Ett' ei hän petostani aavista.
Ei viha ystävään, vaan lempi teihin
Sai minut ilmaisemaan tämän juonen.
HERTTUA.
Ei, totisesti, koskaan saa hän tietää,
Ett' asiaan ma sulta vihjan sain.
PROTEUS.
Hyvästi, herttua; Valentin jo tulee.
(Menee.)
(Valentin tulee.)
HERTTUA.
Mihinkä kiire, herra Valentin?
VALENTIN.
On, arvon herttua, sananviejä tuolla,
Joll' aion laittaa kirjeit' ystäville;
Ne menoss' olen hälle jättämään.
HERTTUA.
Ovatko hyvin tähdellisiä?
VALENTIN.
Niiss' ilmoitan ma vain, ett' olen terve
Ja että hyvin viihdyn hovissa.
HERTTUA.
Ei tärkeitä siis ole; viivy hetki:
Asian sulle salass' uskoisin,
Jok' ihan läheisesti minuun koskee.
Sa tiedät, että Thurio-ystävälle
Ma aikeess' olen naittaa tyttäreni.
VALENTIN.
Sen tiedän, herttua; ylhäinen ja rikas
On tämä naiminen, ja lisäks ylkä
Niin hyvä, aimo, jaloarvoinen,
Ett' täysin ansaitsee niin kauniin immen.
Tät' ettekö saa mieheen suostumaan?
HERTTUA.
En; hän on tyly, nyry, oikukas,
Ykspäinen, kovakorvainen ja jäykkä,
Ei minuun katso niinkuin pitäis lapsen,
Ei kunnioita mua niinkuin isää;
Ja, tiedäs, kopeus tää, kun oikein mietin,
Hänest' on sydämmeni vieroittanut.
Vaikk' aattelin jo, että vanhoillani
Häneltä saisin lapsen lempihoidon,
Niin päättänyt nyt olen ottaa vaimon,
Ja tytön ottakoon, ken tahtoo vain.
Hän myötäjäisiks vieköön kauneutensa,
Kun min' en kelpaa eikä tavarani.
VALENTIN.
Mit', armo hyvä, minä tässä voin?
HERTTUA.
Tääll' asuu Milanossa eräs neiti,
Jot' armastan; mut hän on tyly, kylmä:
Mun, vanhan, puhelahjasta ei piittaa.
Siis tahdon kuulla sinun neuvojas —
Sill' aikaa lieheilyn jo unhotin,
Ja lisäks ajan tavatkin on toiset —
Miten ja kuinka käyttäytä mun tulee,
Tuon helosilmän että voittaisin.
VALENTIN.
Jos sanaa hylkii, lahjoin voitelkaa.
Juveeli mykkä kiilloin kiehtovana
Enemmän naisiin vaikuttaa kuin sana.
HERTTUA.
Mut hylkien hän lahjat luotaan lykkää.
VALENTIN.
Sen nainen usein hylkää, mistä tykkää.
Uus lahja vain! Ei auta väsähtää;
Pian lämpii hän, vaikk' aluss' on kuin jää.
Vaikk' onkin tyly, ei se tiedä vihaa,
Vain tahtoo teissä nostaa lemmen ihaa.
Jos toruukin, ei siltä aja pois;
Jos yksin jäisi, raivostua vois.
Tylyimmät sanat parhaaks selitelkää;
Jos sanoo: "menkää", niin se tietää: "elkää!"
Kehua vain, ja kiitost', imarrusta!
Sanokaa enkeliks, jos kuink' ois musta.
Mies, jolla kieli on, hän mies ei ois,
Jos kielellään ei naista voittaa vois.
HERTTUA.
Mut hänet luvanneet on sukulaiset
Nuorelle arvon ylimykselle
Ja tarkoin miesten seurast' estelevät,
Hänt' ettei edes päivin nähdä saa.
VALENTIN.
No, silloin voitte luonaan käydä öisin.
HERTTUA.
Lukossa ovi on ja piiloss' avain;
Ei öisin sinne kukaan päästä voi.
VALENTIN.
Mut miks ei voisi mennä ikkunasta?
HERTTUA.
Niin korkealla asuu ylisillä,
Niin maasta ylhääll', ettei sinne nouse,
Ken uskaltaa ei tahdo henkeään.
VALENTIN.
Mut köysitikkaat sievätekoiset,
Joiss' iskuhaat on kiintämistä varten,
Kapujan vaikka Heron torniin veis,
Jos uskaltaja uljas ois Leander.
HERTTUA.
Niin totta aatelis- kun verta olet,
Niin sano, mistä moiset tikkaat saan.
VALENTIN.
Sanokaa, pyydän, milloin niit' on tarvis.
HERTTUA.
Tän' yönä: lempi, näet, on niinkuin lapsi,
Jok' oiti tahtoo, mitä mieli tekee.
VALENTIN.
Ne kello seitsemäksi hankin teille.
HERTTUA.
Mut kuules: luokseen tahdon mennä yksin.
Mitenkä tikkaat parhain sinne saan?
VALENTIN.
Niit' itse kantaa voitte, armo hyvä,
Jos jotenkin on pitkä viittanne.
HERTTUA.
Sun viittas pituinen kai hyvin riittää?
VALENTIN.
Kyll' armo hyvä.
HERTTUA.
Näytä viittas mulle:
Ma teetän itselleni samanlaisen.
VALENTIN.
Oi, herttua, siihen kelpaa joka viitta.
HERTTUA.
Mut kuinka tulee minun viittaa käyttää? —
Sun viittaas saanko koittaa ylleni? —
Mik' on tuo kirje? Mitä? — "Silvialle".
Ja tässä vehkeet, joita mun on tarvis!
Suo anteeks että murran sinetin.
(Lukee.)
"Öin aatokseni hiipii Silvian luo,
Ne orjinani käsken sinne lentää;
Oi, että niiden herrakin vois entää
Ja maata missä tunnottomat nuo!
Povellas puhtaalla ne siellä lepää;
Mut minun, niiden yksinvaltiaan,
Kateeksi käy, kun niitä lempes sepää,
Ja orjain onnest' en saa osaakaan.
Ma, poloinen, ne sinne toimitan,
Miss' itseni mun pitäis asuman."
Ja mitä tässä?
"Tän' yönä, Silvia, sinut pelastan."
Vai niin, ja tässä tikkaat sitä varten! —
Haa, Phaeton, — Meropsin sa olet poika[4] —
Sinä taivaan valjakonko ohjiin pyrit
Polttaakses mailman tyhmän-rohkeudellas?
Ei tähti sun siks, että sinuun loistaa.
Pois, halpa norkko, orja hävytön!
Madellen mairittele vertaisias.
Mun armoni, eik' oma arvosi,
Sinulle takaa täältä vapaan lähdön.
Siit' enemmän kuin suosiosta kiitä,
Jot' olen liiaks sinuun tuhlannut.
Mut kauemmin jos viivyt maassani,
Kuin mitä kiireisimmät lähtöhankkeet
Sinulta vaativat, niin, jumal'auta,
Vihani yltyy suuremmaks, kuin koskaan
Oli rakkauteni lapseeni tai sinuun.
Pois! Pois! Ei auta turhat puoltosyyt.
Pois joutuin, henkesi jos rakas sulle!
(Herttua menee.)
VALENTIN.
Parempi kuolema kuin tuskass' elo!
On kuolo ero omast' itsestäni;
Oma itseni on Silvia: hänest' ero
On itsen ero itsestä — on kuolo.
Valoko valoa, jos poiss' on Silvia?
Iloko iloa, jos läsn' ei Silvia?
Kuvailla täytyy vain, ett' on hän läsnä,
Ja täydellisen varjost' elää vain.
Jos Silvian en luona ole öisin,
On satakielen laulu soinnuton;
Jos Silviaa en katsella saa päivin,
Ei päivää mulla, mitä katsella.
Eloni on hän: lakkaan elämästä,
Jos hänen sulotenhostaan en saa
Valoa, lämmint', eloa ja voimaa.
En surman-uhkaa välttäin surmaa vältä:
Jos tänne jään, niin olen surman oma,
Jos lähden täältä, lähden elämästä.
(Proteus ja Keihäs tulevat.)

PROTEUS. Juokse, poika, juokse, juokse, ja etsi häntä.

KEIHÄS. Hoi! Hoi!

PROTEUS. Mitä näet?

KEIHÄS. Sen, jota etsimme; joka hiuskarva hänen päässään on Valentin.